Taidan olla taas viimeisiä, jotka edes tietää poppoon nimeltä
Poets Of The Fall.
Senkin sattumalta. En oikeastaan edes kuuntele sellasta musiikkia,
mutta kappas vain. Minut on lyöty ihan ällikällä. Sattumoisin näin ja
kuulin akustisen version ja olin että mitä helkuttia tämä on? Ovatko
edes suomalaisia, kun niin kuulosti hyvältä englannilta ja muutenkin.
Haku päälle ja kiitos kuuklen, sehän se kertoo kaiken. Tai ainakin
kaiken tarpeellisen. Nyt olen taas vähän viisaampi. Ja yllätys oli se,
että muutama kappale, mitä olen mielessäni hehkuttanut tässä jo
muutaman viikon onkin kyseisen yhtyeen tuotantoa. Tuleehan niitä
"uusia" tuttavuuksia musiikkirintamalta. Olen jo melkein menettänyt
toivon, kun tuutista tuppaa tulemaan vaan sellasia jankkaavia
kädenheiluttajia, joita räppääjiksikin jotkut kutsuvat. Mutta pakkohan
tuosta oli mainita, kun niin vaikutuksen on tehny. Tässä nyt muutaman
päivän olen asiaa pohtinut ja viime yönä näin kaksi untakin ko.
tapauksesta. Sehän on aivan selvä merkki siitä, että jahka tässä
liikenteeseen ennätän, levykauppaan käypi tieni. Mielessä oli kyllä
ostaa yksi toinenki levy, mikä ilmestyi eilen, mutta otetaan nyt makeaa
mahan täydeltä.
Mieto marinadi otti esille
mielenkiintoisen ja tunteita herättävän asian lasten syntymäpäivistä.
Ehdin jo hetken aikaa muistella omia lapsuuteni kermakakkusynttäreitä
ja naapurin lapsia -kavereita- pöydän ympärillä, leikkejä ja lahjojen
avaamista. Ilo oli lyhyt aikainen, kun luin, miten niitä nykyajan
synttäreitä oikein vietetäänkään! Lapset määräävät tahdin myös siinä
asiassa. Liekö vanhemmat haluavat päästä helpommalla, kun päivänsankari
viedään pois omasta kodista, ettei vaan niitä naapurin kakaroita
tarvitse ottaa omaan kotiin juhlimaan ja sotkemaan. Vähän kun maksaa
ylimääräistä, niin aina on joku muu, joka järjestää kaiken, siivoaa
kaiken. Itse ei tarvi laittaa rikkaa ristiin. Niin, paitsi luetun
mukaan niille tuleville vieraillekin pitää antaa joku lahja. Siis minkä
ihmeen takia? En ole koskaan ymmärtänyt edes sitä, että jos
sisaruksista toisella on merkkipäivä, niin sille toisellekin pitäisi
muka tuoda lahja, ettei tule paha mieli. Voi jee! Eiköhän siinä ole
hyvä paikka taas oppia, että kaikkea ei voi saada, ja toisella kertaa
sitten on oma vuoro.
Ehkä joillakin on sitä rahaa liikaa, että voi järjestää lapselle
"unohtumattomat" synttärit jossain julkisella paikalla. On se sitten
hampurilaispaikka tai joku muu. Onhan se kiva vanhempien kesken
levennellä, kenen lapsella oli parhaimmat synttärit. Pisteet annan
vielä niille vanhemmille, jotka itse omassa kodissaan järjestävät
lapsilleen ne juhlat. Jaksavat leipoa kakun ja muun ja keksiä
tarvittaessa jotain ohjelmaa/tekemistä ja kaiken kukkuraksi; siivota
itse juhlien jäljet. Pienet on arvostukseni kohteet, mutta näin sen
näen.
Kakuista puheen ollen; omassa lapsuudessani minulle riitti ihan vaan se
pyöreä kermakakku, missä oli makuasioista riippuen mantsikkahilloa ja
jotain. Nykyisin ne kakutkin täytyy olla niin mielikuvituksellisen
näköisiä, että ihan hirvittää. Kenelle Barbi-, kenelle autokakku.
Minulle mansikkakakku, kiitos.
Nyt suunnistan sinne levykauppaan. Julkiset kulkupelit rulettaa taas.
torstai, 17. helmikuu 2005
Kommentit