Pakko kirjoittaa vielä pari sanaa aiheesta naapuri, koska siinä kävi, niin kuin arvasin. Iltapäivällä soi ovikello ja mitä teen? No, totta kai menen avaamaan oven. Siellä on se lapsista vanhempi, joka tuli hetki aiemmin kai koulusta kotiin, kiittää karkkipussista. Menee tunti, taas soi ovikello. Nyt siellä oli lapsista nuorempi, joka sanoi ”kiitos”. Hyvin on opetettu lapset, ei siinä mitään. Niin minutkin on opetettu, mutta panttasinpas sitä kiitosta kolme päivää. Ihan vaan syystä. Mutta mitä tekee naapuri? Yrittää vetää oikeista naruista ja laittaa lapset asialle. Minen kestä!

Eihän se niiden lasten vika ole, että kihisen kiukusta, mutta kohta ne tulee ovelle jonkun syntymäpäiväkutsun kanssa. Miten sitten suu pannaan? Pyydänkö äitinsä puhutteluun vai alanko jättämään kirjelappuja postiluukusta, että pitääkö vääntää rautalangasta? Tai sitten teen, kuten ajattelen; alan tylyksi, niin jospa joku kerta onnistun sanomaan tiukan vastalauseen.

Tuli tiskattuakin tuossa ihan tuosta vaan, iltapäivällä, kun kävin vuoropuhelua mielessäni. Kiukutti niin paljon, että jos ovikello olisi siinä vaiheessa soinut, olisin varmaan mennyt suoraa huutoa ovelle, "
mitä nyt taas?" ilman, että olisin ensin edes katsonut ovisilmästä, kuka siellä on!

Asiasta kuudenteen! Olenko maininnut niistä petauspatjoista? En, mutta nytpä kerron senkin tähän samaan syssyyn. Pitihän niitä patjoja vähän leikata, kun petarit olivat jonkun verran kutistuneet, vaikka kuinka yritin kosteana venytellä ja singutella. Vähän on muhkuraisuutta nähtävissä, jopa aistittavissa, mutta eiköhän ne tasaannu painomme alla.

***

Uutisia odotellessa

"Minkä ikäsiä me ollaan?"
"Kuin ni?"
"No, kun sie kattelet Vieriviä kiviä
."
"Ei ku mää oottelen uutisia."
"Just, joo!"