Dodih! Alemmasta kuvasta huolimatta jatkanpas matkaa. Toisin sanoen, tein kampäkin tähän tuolille, kun ensin sain tiskattua ja imuroitua. Vähän tasottaa tätä huonohkoa omaatuntoa. Aamutuimaan menin käymään pikku pyörälenkillä, kun silmissä siinsi viinirypäleet ja maksamakkara. Tunnen itseni välillä aika wagneriksi, kun ruoka liikuttaa niin paljon, mutta minkäs teen? Himot ne on kellarissakin. Herkku muistutti viinirypäleitten terveellisyydestä ja koska makeannälkääni täytyy minun puuttua, kipasin ostoksille. Maksamakkara maistuu aina kausittain - ja nyt on se kausi. Netistä katselin myös niitä erilaisia kromivalmisteita, mutta jätän ne toistaiseksi. Pitää ensin ostaa pari kirjaa ja sitten katsoa asiaa uudelleen. Asioilla on tapana järjestyä, kunhan ne laittaa ensin tärkeysjärjestykseen.

Tässä kun imuroin kännykkä tissiliiveissä (Vintin vinkki), palasi mieleeni ajatus, jota olen tässä viime päivinä pyöritellyt johtuen Ihanien naisten kirjoituksista. En nyt mene ainakaan tältä istumalta kovin pitkälle menneisyyteen, mutta jos nyt puntaroisin vaikka nykyaikaa, tätä 2000-lukua, mitä ollaan miehen kanssa eletty. Se on ollut pääasiassa hyvää aikaa, enkä vaihtaisi pois. MUTTA.

Se mutta on se, josta on keskusteltu ihan kotosallakin, että jos nyt jostain syystä tiet erkaantuisivat, jatkaisin varmaankin eloani ihan vaan keskenäni. Yksin. Inhoan (omalla kohdallani) sanaa sinkku, mutta onko vanhapiika yhtään sen parempi? Sen pilasivat jo sukulaiset taannoin, kun pitivät minua epätoivoisena mustana lampaana. Minusta epätoivoisia olivat he, jotka pitivät huolta muista, kuin omista asioista. Eronnut en ehkä olisi, koska avioliitossa emme ole. Leski - se on toinen hiinä-ja-hiinä oleva nimitys, jota varon käyttämästä. Mitä niitä nimityksiä nyt sitten onkaan jäljellä.

Ennen mieheen tutustumista olin jotenkin mielessäni sisäistänyt ja päättänyt, että olen yksin koko elämäni, mutta ei se maailmanloppu olisi ollut. Eipä ainakaan tarvitsisi tapella kenenkään kanssa ja saisi päättää itse aika pitkälle omista asioistaan ja menoistaan, kuten siihen asti olin tehnyt. Nykyinen elämäntilanne on aika mainio, mutta en siis pidä hullumpana vaihtoehtona, että tarvittaessa olisin ja eläisin jälleen yksin. Se voisi oikeastaan olla aika mukavaa. Uutta miestä on aika vaikea kuvitella päästävänsä enää yhtä lähelle ja samalle reviirille. Ahistaa pelkkä ajatuskin.

Lähempänä neljää-viittäkymppiä tuskin muutenkaan kovin montaa samanlaista tapaisi, joka ymmärtäisi omat omituisuuteni ja hyväksyisi sellasena kuin on. Siinäkin mielessä minulla on käynyt tuuri ja onni. Hyväksyisinkö itsekään mutisematta uuden ihmisen menneisyyttä, josta voi löytyä vaikka mitä, hyvää ja vähemmän hyvää. Mistä sitä koskaan tietää.

Ja jos oikein yksinäisyys kalvaisi, voisinhan hankkia sen minipossun.