On se kumma homma, että näissä merkinnöissä (kommenteissa myös) pitäisi aina joka hemmetin lauseen lopussa käyttää hymiöitä, jotta kaikki lukijat tietäisivät, missä mennään ja millä sävyllä milloinkin kirjoittaa tai ainakin yrittää julkituoda ajatukset. Toisinaan tosin ne pallinaamatkin jäävät huomiotta, mutta sellasta sattuu. Se väärin ymmärtämisen - vai onko se tahallista? - mahdollisuus kun on aina. Valitettavasti. Tai mitä valitettavaa siinä on, jos ja kun asia oikaistaan ja käydään puolin ja toisin se läpi ja asia sovitaan. Hommahan on sillä selvä.

Vaan entäs kun ei olekaan, vaikka niin luuli? Jos vielä pitää jauhaa ja vääntää ja kääntää asiat ihan päälaelleen, miten ne ei alunperinkään olleet? Huoh. On se niin vaikeaa. Miten tämä onkin niin vaikeaa!

En olisi ikinä uskonut, että joku poikkipuolinen sana kuvankäsittelyä kohtaan johtaa niihin mittasuhteisiin ja jankkaamisiin, kuin nyt on nähty eri puolilla. Paljon on varmaan vielä näkemättä ja kuulematta, mutta en ole ollenkaan varma, että edes haluan tietää. Jos ei erilaista käytäntöä ja mielipidettä hyväksytä, ei kai se minun ongelma enää siinä vaiheessa pitäisi olla? Ei pitäisi, mutta kun osoittava sormi osuu kohdalle, siitä tulee tavallaan oma pähkinä, jota en purematta niele.

Ymmärrän kyllä, mitä puolustelijat, loistokuvaajat ja muut kuvankäsittelijät tarkoittavat ja miksi he tekevät, niin kuin tekevät, ilman mitään rautalankaa, mutta miten on niin vaikeaa ymmärtää toisinpäin meitä / minua, jotka emme (vielä?) kuvia muokkaile? Tuntuu, että sitä eriävää mielipidettä ei ymmärretä eikä sitä ainakaan haluta hyväksyä, vaan pidetään ihan älyttömänä ja perustelemattomana asiana.

Ei tässä auta laskea edes sataan. Yritetty on.

Eilen olisi ollut muutamakin blogi, joihin olisin halunnut jotain kommentoida, mutta koska joissakin minun kommenteissa ei ole kuulemma päätä eikä häntää, logiikasta puhumattakaan, niin annan olla. Omalla tontilla naputus ei liene rajattu.