Miksei
aina voi olla näitä päiviä! Päiviä, jollonka saan aikaiseksi vaikka
mitä. Johtuuko nämä täydenkuun aatosta vai mitä luultavimmin ne on
minun PMS-oireita. Ei riitä kiukuttelu, eikä herkkujen napostelu, vaan
täytyy touhuta, kuin touhumuori konsanaan. Mies sanoo joskus, että olen
joko tai, en siltä väliltä.
Kai se pitää paikkansa. Olisi vaan helpompaa, jos näitä
aikaansaannospäiviä olisi kuukaudessa pikkasen enempi.
Aamulla tein pellillisen omenapiirakkaa. Leipomisinspis olisi ehkä
jatkunutkin, jos olisi ollut vehnäjauhoja tarpeeksi. En kuitenkaan niin
reipas ollut, että olisin kesken kaiken kauppaan juossut, saati
naapuriin kysymään anteeksi, saisinko 5 dl vehnäjauhoja.
Tai ehkä parempi saldo olisi ollut 5 naapuria x 1 dl. Piirakasta on osa
syöty, loput täytyy säästää loppuviikolle, kun tulee "vieraita". Tai
kavereita ne on, joille maistuu omppupomppupiirakka.
Olen sulatellut sitä tosiasiaa, että nämä lusmupäivät loppuu pian.Oma
aika vähenee rutkasti ja kaikki liikenevä energia menee taas varmaan
"opiskeluun". Se siis on kauhukuva. Aika näyttää, mikä on tilanne
oikeasti. Onneksi nyt kyse on vain kuukausista, ei vuosista. Pitempiä
opiskelurupeamia en edellisen kolmen vuoden jälkeen aikonut aloittaa.
Tämä koulutuspäätös syntyi muutaman hyvin nukutun yön jälkeen. Odotan
kyllä mielenkiinnolla, minkälaista siitä tulee. Vielä ei edes jännitä,
ainakaan paljoa, eikä just nyt.
Kävin miehen kanssa tuossa aikaisemmin tutkailemassa vähän kulkureittiä
tulevaan opinahjoon. Julkisillahan se on kai taas mentävä. Toivonkipinä
on, että kunto kohenisi kevään aikana sen verran, että voisin pyöräillä
tuon matkan. Ei se + 8 euroa päivässä kuitenkaan niin paljon vaikuta,
että koko koulutuksen ajan voisin kannattaa julkisia. Tai sitten se on
jostakin muusta pois. Onneksi kesällä ei ilmesty niin paljon uusia
levyjä...
1,5 tuntia tuolla reissulla hurahti, eikä tuntunut missään. Tai
tuntuipas, jos ihan rehellinen olen. -10 asteen pakkanen pisti posket
kohmeeseen ja kun harvemmin noin pitkiä kävelylenkkejä on tehty,
niin johan se jossakin tuntui. Vaan tekipä nannaa moinen happihyppely!
Näki uusia maisemia eikä edes eksytty. Miehen suuntavaistolla, ei
minun. Ainut mikä minut yllätti, oli vessahätä.
Tuossa alkuillasta ovikellon soitto säikäytti pahemman kerran. Se kun
harvoin soi illalla ja nykyään vielä harvemmin, kun kaiken maailman
kaupustelijat ja jehovat on vähentäneet (parempi tietenkin olisi olla
kehumatta) käyntejä ja jos se soi, sen tietää etukäteen, että siellä on
tulossa kavereita.
Kukaan kuitenkaan kotiseudulta tule meille ilmoittamatta. Tämän
soiton takana oli taas puhelinluettelon (2 kpl) tuoja. Vastahan se
edellinen pinkka tuotiin! Vaan mitäpä niille jakajille motkottaa, ei se
niiden idea ole. Nyt kohta puuttuu vaan vessasta joku opus, mutta jahka
se uus Kaupunki-info taas tulee, niin sehän joutaa sinne. On
meilläkin sitten jotain vessalukemista.
Vastaan harvoin Tuntemattomaan numeroon ja silloin, kun sen virheen
teen, yleensä siellä on lehtikauppias. Tänä iltana ajattelin tehdä
tämän kuukauden poikkeuksen ja vastata. Yllättäin kauppasivat
ristikoita! Kiitos ei. Tykkään kyllä täytellä, mutta ihan
fiilispohjalta. Eikä tässä kohta varmaan ole sitä ylimäärästä aikaa,
että se siitä. Vielä nyt tilaamaan ja pakkotäyttämään.
Mutta siitä kännyilystä piti sanomani, että olen sitä mieltä, että
siihen ei todellakaan tarvi aina ja joka paikassa vastata. Emminä
ainakaan. Pidän paljon sitä äänettömällä ja värinähälytys pitää kyllä
huolen, että huomaan soiton/viestit, jos haluan huomata. Aina en ole
sillä tuulella. Sitä paitsi, jos on oikeasti asiaa, niin vastaajaan on
lupa jättää soittopyyntö tai tekstaa sitten sen asiansa. Tarviiko sitä
urputtaa, jos en joka päivä ole tavotettavissa. Joskus ihminen käy myös
vessassa (minä aika usein päivässä), niin ei aina voi olla se känny
matkassa. Paras soittoääni minun mielestä on se sammakon kurnutus, sitä
vaan harmikseni ei ole kaikissa puhelimissa. Ärsyttää niin maan
vietävästi mennä esim. julkisilla, kun siellä yleensä on ainakin se
yksi -yleensä monta muutakin- hermoja nyppivää pimpelipompelia. Näitä
nykyajan ihmeitä. Entäs ne, joiden puhelin soi, mutta ne ei vaan itse
sitä tajua/kuule.
Puhelinmyyjistä ja liittymäkauppaajista minulla olisi paljonkin
sanomista, mutta jos nyt yritän hillitä vähän. Istun muutoin koko
loppuillan tässä koneella ja sehän ei käy päinsä. Mutta itse olen
mieluummin työtön, kuin alkaisin puhelinmyyjäksi (lehtiä tm.
kauppamaan). Inhoan sitä niiden soittelua ja kaupittelua! Mieluiten
ostan irtonumeron tai tilaan kupongilla/kirjeellä, jos jonkun lehden
haluan. Monesti ne kaupanpäällisetkin ovat olleet parempia sitä kautta.
Jos taas puhelinliittymän haluan vaihtaa, miksi vaihtaisin sen
kauppareissulla, kun olen ostamassa maitoa. Monta vuotta, aivan liian
monta, roikuin S:n liittymässä, ihan vaan tavasta, kunnes mies sai
puhuttua minut ympäriämpäri tässä muutama viikko sitten. Olikin korkea
aika; vähän sen jälkeen tuli ilmi, miten samainen firma kiittää
työntekijöitään hyvästä tuloksesta näyttämälle heille ovea. Onpa reilu
homma.
keskiviikko, 23. helmikuu 2005
Kommentit