Päivänä eräänä käytiin vakavaa ajatustenvaihtoa;
- Mie oon tainnu laihtua.
- Ai, miten niin?
- No, kun puntari on näyttäny jo pitemmän aikaa 67 ja alle.
- Se on varmaan rikki.

Eikä muuten ole. Nyt se näyttää taas normaalia 69:ä, joka ei siis ole normaali. Äh. Mielialat ja paino heittelee, minkä ehtii ja mitä teen sen/niiden hyväksi? En ainakaan tarpeeksi. Vaikken ole pitänyt itseäni varsinaisesti syöntiongelmaisena, niin jotain häikkäähän tässä elossa on, kun välillä tulee syötyä miten sattuu ja mitä sattuu. Viikonloppuisin ehkä säännöllisesti ja "terveellisemmin", koska mies on kotona, mutta nämä arkipäivät. En mene kehumaan. Kahvia ja ehkä aamulla leipää, hyvänä päivänä puolenpäivän banaani. Ja jos kaapista löytyy keksiä, ne tulee mussutettua ihan huomaamatta. Iltapäiväksi teen yleensä ruokaa, kun tuo työnsankari tulee kotiin.

Minusta on jotenkin tulenarkaa puhua syömishäiriöistä ja masentuneisuudesta, koska on paljon ihmisiä, jotka oikeasti kärsii niistä ja elävät sitä todellisuutta. Omat ongelmani olen aina vierittänyt ihan tavallisen matalapaineen alle, jota esiintyy pahimmin kerran kuukaudessa muutaman päivän ajan. Huono syöminen ja/tai herkuttelu tulee sitten siinä kaupanpäälle. Joskus näitä huonoja päiviä riittää kyllä muulloinkin, viime vuosina harvemmin.

Tämä kaikki tuli tässä taas mieleen, kun olen suuren osan päivästä istunut ja kirjoittanut niitä elokuvia ylös siitä kilpailusta. En ihan kaikkia keksinyt, mutta alle sadan se jäi, heh. Siinähän se yksi työpäivä menikin.

Ainiin, mutta minähän olen työtön ja minun olisi pitänyt tämäkin aika olla marjametsässä peese pystyssä. Anteeksi. Joku toinen kerta. Asioilla tuppaa olemaan tärkeysjärjestys ja pitää tehdä sitä, mitä tykkää. Sillä tavalla mielialakin voi pysyä suht raiteillaan.