Tuntuu vähän toopelle alkaa kirjoittamaan merkintää hyvästä reissusta ja mukavasta torstaista, kun niin monella suunnalla on ollut vähemmän hyvä torstai. Ainakin sillä perusteella, mitä olen ehtinyt muutamia suosikkiblogeja lukemaan. Tulen vähän jälkijunassa taas kuulumistenne päivittämisessä, mutta kovasti paljon jaksuja toivotan teille. Kyllä te tiedätte, keitä olette.

Olen aina vain varmempi siitä faktasta, että realisti pessimistinä on paljon helpompaa olla. Melkein joka kerta, tilanteessa kuin tilanteessa olen etukäteen murehtinut ja märehtinyt asioita, pelännyt, miten käy ja jossitellut, entäs sitten, jos. Melkein yhtä monta kertaa ko. tilanne ja asia on kääntynyt loppujen lopuksi – ellei nyt parhain päin, niin ainakin olen siitä selvinnyt hengissä. Tähän asti olen aina tippunut, kuin kissa tassujensa päälle. Toki voihan se viimeinen tippuminen joskus tulla, jolloin putoan ja jään rähmälleni, mutta se on sen ajan murhe.

Keskiviikkona oli startti kohti Oulua ja voi sissus, mitä kärvistelyä se odottaminen ja kellon tuijotus oli. Jos polttaisin, olisin varmaan haissut kuin rankkitynnyri sen kaiken jälkeen. Nyt piti vaan aikansa kiertää ympyrää ja olla niin kuin ei olisikaan. Asemalla oli niin paha mieli jännityksestä ja kaikesta, että jos joku olisi tullut kysymään, mitä kello on, olisin kai purskahtanut itkuun. Junamatka Helsingistä tulleella junalla olisi voinut olla viihtyisämpikin. Tai jos olisin voinut vaihtaa paikkani, niin mikäpä siinä sitten.

164672.jpg
"Avaa Öppna Open"
ei ole sama, kuin REVI IRTI.
Minulla on vielä paljon opittavaa nykyajan junakäyttäytymisestä.

Perille Ouluun päästyäni huokasin helpotuksesta; tutut kadut ja tuttu murre ympärillä. Menin tuttuun yöpaikkaan ja soitin miehelle, että olisi täällä ollut näköjään hänellekin sänky. Yön nukuin kuin tukki.

164671.jpg
Aloilleen asettuminen

164666.jpg
Kaappitarkastus.
Ei mörköjä, pelkkiä lisätyynyjä.

Heräsin vasta kännykän herätykseen kuudelta, kun olin päättänyt mennä aamupalalle hyvissä ajoin. Puurot ja kahvit nassuun, huoneeseen pötkölleen vielä vähäksi aikaa. Toinen silmä katseli aamu-teeveetä, toisen ollessa kiinni. En tiedä, nukuinko vai torkuinko, mutta pidin huolen, ettei kello kerkeä liian myöhään.

Haastatteluun oli aikaa, joten kiersin kaupunkia ja kulutin aikaani ja kävin taas mielessäni läpi,  mitä sanon, jos ja kun tilaisuus tulee. Oli mukavaa katsella Torin heräämistä uuteen päivään ja kojujen pystytyksiä. Väkisinkin tuli mieleen omat käyntini Torilla, Valkosipuliyöt ja muut haahuilut Oulun ajoilta.

164670.jpg

164676.jpg

Oulun teatteri

164674.jpg

164669.jpg

164673.jpg
Silta Pikisaareen

164680.jpg
Uutta ja vanhaa

164679.jpg
5 x 3

Haastattelupaikalla olin hyvissä ajoin, kuinkas muuten. Siellä oli tehty ja oltiin tekemässä kunnon remonttia, koska se näytti ihan toisenlaiselta, kuin joskus reilu viisi vuotta sitten, jolloin olen siellä viimeksi piipahtanut.

Puoli tuntia ennen omaa vuoroani sain puhelun Tampereelta. Taas heiluttivat luurissa lappua olisi töitä tarjolla, kiinnostaako? Palataan asiaan maanantaina ja ellei kuulu, asia on rauennut. Meinasi itku päästä, mutta kestin sen kuin työtön konsanaan. Mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarma ja tyhjät lupaukset. Mutta se, että annettiin taas toivoa ja se, että yksi ihana ihminen oli pitänyt sanansa, ne lämmittivät mieltä ja sekoittivat jo ennestään sekavaa pakkaa. Olo oli umpisolmussa, mutta samaan aikaan selvempää päänuppia sai kyllä hakea. Kummasti ne asiat loksahteli paikoilleen.

Päästyäni piinapenkkiin se olikin sitten menoa! Vastassa oli työvoimaviranomainen ja kaksi koulutuspaikan edustajaa. Ja voi pojat! miten ne oli ihania ja mukavia ihmisiä! Terveisiä teille ja kiitos! Olin sen todennut jo siinä vaiheessa, kun yksi heistä kävi aina kutsumassa hakijan sisälle; hän oli niin iloisen ja ystävällisen näköinen, että ei tarvinnut olla enää pelko peeseessä siinä tuolilla odotellessa omaa vuoroaan.

Miten tämän nyt sanoisi lyhyesti ja nätisti. Ei mitenkään. Ne kolme ihmistä oli niin ihania, lepposia, ystävällisiä, ymmärtäväisiä oululaisia, että kaikki meni loppujen lopuksi paremmin kuin hyvin! Hakijoita oli ollut reilu sata, haastatteluun oli valittu 33, joista 16 otettaisiin koulutukseen. Minä puolestani kuulemma helpotin heidän työtään kertomalla mikä on tilanne nyt, eikä sitä karenssia edes ollut uhkana. Se pelko oli omassa päässäni – ja täkäläisen virkaintoisen virkailijan näkemys asiasta. Sillähän ne ensimmäisenä on uhkailemassa, jos sanoo poikkipuolisen sanankaan heitä vastaan. On kokemusta jo vuodelta 1999, mutta voitin sen taistelun.

Hyvillä mielin poistuin rakennuksesta ja soitin pari pikaista puhelua. Kotimatka saattoi alkaa, mutta en malttanut olla käymättä syömässä ja levyostoksilla. Ruokapaikassa koin olevani pakostikin korvat höröllä, koska en voinut uskoa, että kukaan oikeasti käyttäytyy niin, niin kuin nyt käyttäytyi. Asiakas kuulosti aivan rovaniemeläiseltä. Tarjoilija tuli kysymään, mitä ottaisi. "Emmie halua syä ollenkaan pottuja, vaan muusia." No, mistähän se muusi on tehty, kysyn vaan. "Onko teillä poronkäristystä?" Ei ollut, vaan listan mukaan mennään, totesi tarjoilija ja ehdotti jotain muuta, missä olisi yrttimuusi lisukkeena. Odotin koko ajan, että "rovaniemeläinen" pyytää muusin ilman yrttejä, mutta ei sentään. Jossain vaiheessa pääsivät yhteisymmärrykseen ruuasta ja tarjoilija kehotti aloittamaan salaattipöydästä. Ei tehonnut. Hetken päästä, kun ruoka tuotiin pöytään, "rovaniemeläinen" kuului kysyvän "missä ne on ne haarukat ja veittet?" "Tuossa," vastaa tarjoilija ja osoittaa pöydällä olevaa purkkia, mikä on täynnä ko. ruokailuvälineitä. Onneksi olin oman annokseni syönyt ja pääsin pois. Ja ei, paikalla ei ollut Antti Tuisku, vaikka kuulostikin häneltä.

Paluukyydiksi olisi ollut vaihtoehtoina pikajuna tai Pendolino, mutta koska halusin jo kotiin, valitsin pikajunan, vaikka olikin hidas, kuin mikä. Vaan onhan se tunnelma ihan eri, kuin näissä nykyajan kotkotuksissa. Hajukin on pysynyt samana, kuin silloin viimeksi, kun olen matkustanut junalla.

164668.jpg
Toiset jäi pötköttelemään Oulun asemalle,
kun me jatkettiin kohti etelää.

Kotiin kun pääsin, sama härdelli oli vastassa. Rappukäytävän tuulikaapissa kakara märisee kurkku suorana ja istuu keskellä tietä. Kysyn, mikäs täällä on hätänä, ja huuto eikun jatkuu. Käskin siirtyä vähän syrjään, ettei satu selkään ovea avattaessa; ei tulosta, byääääh vaan jatkuu ja mitään näkyvää haittaa ei päällisin puolin näy. Kunhan kitisi, niin kuin aina ennenkin. Kun ei viesti kerta mennyt perille, avasin oven ja tungin itseni pienestä raosta. Argh! Tätäkö se taas on! Toinen huutokonsertti oli yläkerrassa. Paiskasin oman oveni pahalla päällä kiinni ja kysyin mieheltä, voinko lähteä heti uudestaan johonkin - vaikka Helsinkiin!

Tätä kirjoittaessa mies soitti äsken. Oli saanut puhelun työpaikasta, jota haki tässä taannoin, kun ajatus oli siitä muutosta. Kuinka ollakaan, nyt hänellä on auennut mahdollisuus vaihtaa työpaikkaa ja kaupunkia. Sanonko mie, että voi sun perkele!