Yksi
kuva kertonee enemmän kuin pitkä merkintä, mutta pakko naputella nyt jotain
mielen päältä pois. Sukulaissielu säikäytti aamulla, mutta nyt taitaa olla
asiat huomattavasti paremmin. Hyvä niin. Hän kehotti myös minua soittamaan
yhden puhelun ja siitäkös sain piston – no vaikka rintaani.
Olen ehkä joskus kirjoittanut siitä, miten
meillä kolmella (äitillä, isällä ja minulla) ei ole ollut tapana erikoisemmin
näyttää tunteita, paitsi niitä huonoja. Äitin kanssa oli yhteen väliin
oikeinkin huonot välit ja jos en silloin olisi muuttanut kotoa pois, äiti olisi
muuttanut. Isä on aina ollut vähän siinä välimaastossa, joskus puolustamassa
minua, yleensä aika puolueettomalla kannalla.
Lapsena ollessani olimme kuin mikäkin pieni onnellinen perhe, ainakin sellanen olo ja muistikuva minulle on jäänyt. Teimme paljon asioita yhdessä, retkiä, pikkureissuja jne. Muistan paljon mukavia ja hyviä asioita, albumit on täynnä valokuvia. Muistan aina pienenä olleeni vähän katkera (jos silloin ymmärsin sen sanan merkityksen), että minusta ei ollut vauvakirjaa eikä vanhemmat olleet säästäneet ensiaskelkenkiä. Ne tuntuivat olleen jostain kumman syystä tärkeitäkin asioita joskus ala-asteiässä. Kavereillakin oli. Nykyäänkin joskus harmittelen, ettei minusta ole kuin vaaleanpunainen neuvolakortti, jossa lukee, että täytin keskosen mitat.
Yhden ainoan isomman särön muistan
vanhempieni välillä, mutta siitäkin selvittiin. Tai he selvisivät. Joskus
haluaisin kysyä, mikä se tilanne tai tapahtuma lopulta oli, mutta olen
jänistänyt siinäkin asiassa. Muistan vain sen itkun ja katumisen, halailun ja
anteeksipyytelyn. Myös minulta, pieneltä lapselta. Oikeastaan minua vaivaa se
enemmän, kuin uskallan myöntää.
Murrosiän paikkeilla taisin olla aika hankala,
vaikka olin varmasti kilteimmästä päästä murkkuja. En tehnyt pahojani, mutta
kai se luonne oli sitten sellanen, että alta pois. Myöhemmin olen ajatellut,
että minun murkkuikäni hankaluudet ja äidin pms:t eivät vain sopineet
yhteen. Niistä ei vaan taidettu tietää
vielä silloin – en tiedä. Jotenkin nykyäänkin osaan kuunnella puhelimessa äitin äänestä, mikä kireysaste on milloinkin menossa, vai onko ollenkaan.
Kun täytin 20 äiti tuli käymään omassa kotonani ja
halasi minua. En muista siitä syntymäpäivästä mitään muuta. Se oli jotakin niin ennen kuulumatonta ja yllättävää, että
itkettiin pikkusen molemmat. Kaikki aiemmin tapahtuneet ja sanotut oli ainakin
sillä hetkellä taka-alalla, eikä niitä muistettu, ei ainakaan välitetty. Oli vain se hetki ja lievä hämmennys.
Nyt vuosia
myöhemmin ja vallankin kun tänne muutimme, on kaikki asiat kääntyneet
päälaelleen. Halaukset on ihan tavallisia tullessa ja lähtiessä, itkut itketään
varmasti erotilanteissa. Mutta ne sanat – ne jäävät vielä jonnekin tuonne
sisälle. Kiitos ja koittakaa pärjätä on helppo sanoa, mutta että jotain merkitsemisestä,
rakastamisesta, välittämisestä.. ei niitä osata käyttää. Teot puhuvat puolestaan.
Ei ehkä pidä luulotella, mutta haluan uskoa, että vanhemmat tietävät, miten
tärkeitä he minulle ovat.
Ensimmäistä kertaa, kun he tulivat käymään meillä
täällä, lähtöpäivänä äiti halasi ja sanoi itkien, että ”oli tämä sittenkin hyvä
homma”. Tarkoitti koko sitä muuttoa, asuntoa, kaikkea, mitä oli tapahtunut sen
viimeisen vuoden aikana. Silloin sain tavallaan taas pitkästä aikaa hyväksynnän
sille, mitä olin tehnyt – vaikkakin vastoin äitin ja isän tahtoa. Kun he
näkivät, että asiat ovat niin kunnossa, kuin ne nyt siinä vaiheessa olivat,
saivat hekin tavallaan huokasta helpotuksesta. Välimatka vaan on satoja kilometrejä,
mutta samassa maassa sentään asutaan.
Postitin aamulla äitienpäiväkortit äitille ja molemmille mummeille. Siitä on tullut lapsesta asti ihan tapa, mutta mukava tapa muistaa. Äiti saa lisäksi valokuvia viime reissulta ja vähän muutakin. Hän ei ole koskaan ollut sen tavaran perään, paremminkin kieltänyt ostamasta mitään ”turhaa”. Ja eiköhän se muistaminen ole muutenkin tärkeintä. Joka päivä.
Kommentit