Eilen
kanavasurffaillessa satuin ykköselle, missä Anna-Leena Härkönen kertoi,
että uutukaisensa "Loppuunkäsitelty" ilmestyy elokuussa. Loistavaa!
Sitä olenkin odottanut. Uutta Härköstä. Siinä yksi aivan loistava
kynäniekka. Onneksi ohjelmasta on uusinta, niin ehdin tänään katsoa koko
haastattelun kokonaan.
Menopaussin Mea
on puolestaan täällä blogistanian maailmassa minun mielestä se ehdoton
ykkönen. Päivät alkaa hyvin, kun saan aamuannokseni omenapussista. Ihan
omin lupin sinne menen aina kurkkimaan, mutta meitä riippuvaisia eri
asioista riittää ja meitä pitää ymmärtää. On pitänyt jo miehellekin
ääneen lukea (pakkosyöttää) joitain totuuksia ja hassuja
sattumuskertomuksia, mitä se Mea on milloinkin naputellut. Joskus ne
liikuttaa, että melkein itkettää, mutta yleensä ne saa nauramaan tai
ainakin itsekseni hihittelemään. Viimeksi niistä autoilukokemuksista.
Kyydissä on niin helppo olla ja lukea karttaa (väärin), mutta mennäpä
itse rattiin. Eihän siinä ongelmaa, eikä jänskäystä, jos joka päivä
autoilee, mutta kun en autoile. Meillä mies pääasiassa hoitaa
ajopuolen, minä tykkään mennä niillä sinisillä linjavaunuilla,
poikkeustilanteita lukuunottamatta. Olen tosin luvannut julkisesti,
että kyllä tässä taas joku päivä istun ratin taakse ja yritän pysyä
liikenteen seassa. Ja se turvaväli siitä minun edestä on sitten
varattuna, että siihen ei tarvi ängetä mistään suunnasta tuhatta ja
sataa. Pelkääjän paikalla istuessa on ehtinyt näkemään jos minkälaista
kuskia ympäri Suomea. Voi, kumpa tulisi jokamiehen ja -naisen oikeus
sakottaa tai edes ilmoittaa ääliöistä, joita tuolla autoilee.
MinäMINÄminä-kuskeja riittää. Mutta minähän ajan siivosti ja liikennesääntöjä noudattaen. Siinä se ongelma ehkä piileekin. Olen kenties tientukkona. Se on voi voi...
Linjabiilillä tosiaan kuljen ihan mieluusti, jos täytyy pitemmälle
jaksaa, kuin jalat kykenee kantamaan. Tuskaa on ne reissut, jos samaan
nysseen on ahtautunut teinihelvettiläiset, jotka jauhaa kovaan ääneen
mm. tulevista ja/tai menevistä juontireissuistaan, säestäen
kirosanoilla enemmän kuin tarpeeksi. Toinen on nämä kitisevät lapset
äitineen. Ei se mitään, kyllähän se on suht normaalia, että lapsi ei
ole aina hyvällä päällä hänkään, mutta turhat kitinät pois; sanoi jo
oma äitini ja tarvittaessa antoi luunapin tai tukisti, jos en muuten
uskonut. Enkä ole kyllä yhtään katkera siitä, että "käsiksi" on käyty.
Päinvastoin! Paremmin meni kaikki perille ja opinkin jotakin. Joillakin
vanhemmilla näyttää ja kuulostaa olevan lehmän hermot, vai mistä
johtuu, että sitä omaa kullannuppuaan ei voi ojentaa ja käskeä olemaan
kunnolla. Vai nauttiiko se äiti (niin, yleensä se näyttää olevan äiti,
joka antaa lapsukaisensa mökeltää, miten lystää. Kerron kyllä heti, jos
törmään isään, joka vähät välittää jälkikasvunsa piruilusta.), että se
lapsonen häiritsee kanssamatkustajia. Sitten ne vielä kehtaavat
valittaa, vaikka saavat ilmaiseksi kulkea hyökkäysvaunuineen
julkisilla! Onhan niitä toki mukaviakin lapsia ja äitejä ja isiä, ettei
sitä nyt kenenkään tarvitse kihahtaa, jos tuntuu, että omaan napaan
napsahti. Ainahan niitä poikkeuksia on.
Joskus on valitettu koirista - tai siis matkustajista, jotka tuovat
koiransa linja-autoon, mutta minun mielestä ne taas on enempi
tervetulleita vieruspenkkiin, kuin nämä em. matkaajat. Onko suloisempaa
näkyä kuin pieni koira, joka istuu kiltisti omalla penkillä tai
emäntänsä/isäntänsä sylissä ja kuikuilee ikkunasta ulos tai sieltä
penkin raosta. Voih...
Entäs sitten nämä hienot rouvat, jotka kulkevat turkki päällä, oli
sitten pakkasta tai plussaa, ja ovat tyhjentäneet viimeisen
hajupullonsa viimeiset pisarat, peitelläkseenkö tuoksahtavan takkinsa?
On se sitten kiva istahtaa penkille kuin wunderbaumi konsanaan.
Sanottakoon sen verran, että meillä ei ole lapsia, ei koiraa, eikä
astmaa. Vielä. Siis noita kahta jälkimmäistä. Lapsia ei ole
tilauksessa, eikä edes harkinnassa. Nimet on kyllä mietittynä, mutta ne
sopivat myös koiralle, jos sellaisen joskus otamme.
maanantai, 7. helmikuu 2005
Kommentit