Eilen kanavasurffaillessa satuin ykköselle, missä Anna-Leena Härkönen kertoi, että uutukaisensa "Loppuunkäsitelty" ilmestyy elokuussa. Loistavaa! Sitä olenkin odottanut. Uutta Härköstä. Siinä yksi aivan loistava kynäniekka. Onneksi ohjelmasta on uusinta, niin ehdin tänään katsoa koko haastattelun kokonaan.

Menopaussin Mea on puolestaan täällä blogistanian maailmassa minun mielestä se ehdoton ykkönen. Päivät alkaa hyvin, kun saan aamuannokseni omenapussista. Ihan omin lupin sinne menen aina kurkkimaan, mutta meitä riippuvaisia eri asioista riittää ja meitä pitää ymmärtää. On pitänyt jo miehellekin ääneen lukea (pakkosyöttää) joitain totuuksia ja hassuja sattumuskertomuksia, mitä se Mea on milloinkin naputellut. Joskus ne liikuttaa, että melkein itkettää, mutta yleensä ne saa nauramaan tai ainakin itsekseni hihittelemään. Viimeksi niistä autoilukokemuksista.

Kyydissä on niin helppo olla ja lukea karttaa (väärin), mutta mennäpä itse rattiin. Eihän siinä ongelmaa, eikä jänskäystä, jos joka päivä autoilee, mutta kun en autoile. Meillä mies pääasiassa hoitaa ajopuolen, minä tykkään mennä niillä sinisillä linjavaunuilla, poikkeustilanteita lukuunottamatta. Olen tosin luvannut julkisesti, että kyllä tässä taas joku päivä istun ratin taakse ja yritän pysyä liikenteen seassa. Ja se turvaväli siitä minun edestä on sitten varattuna, että siihen ei tarvi ängetä mistään suunnasta tuhatta ja sataa. Pelkääjän paikalla istuessa on ehtinyt näkemään jos minkälaista kuskia ympäri Suomea. Voi, kumpa tulisi jokamiehen ja -naisen oikeus sakottaa tai edes ilmoittaa ääliöistä, joita tuolla autoilee. MinäMINÄminä-kuskeja riittää. Mutta minähän ajan siivosti ja liikennesääntöjä noudattaen. Siinä se ongelma ehkä piileekin. Olen kenties tientukkona. Se on voi voi...

Linjabiilillä tosiaan kuljen ihan mieluusti, jos täytyy pitemmälle jaksaa, kuin jalat kykenee kantamaan. Tuskaa on ne reissut, jos samaan nysseen on ahtautunut teinihelvettiläiset, jotka jauhaa kovaan ääneen mm. tulevista ja/tai menevistä juontireissuistaan, säestäen kirosanoilla enemmän kuin tarpeeksi. Toinen on nämä kitisevät lapset äitineen. Ei se mitään, kyllähän se on suht normaalia, että lapsi ei ole aina hyvällä päällä hänkään, mutta turhat kitinät pois; sanoi jo oma äitini ja tarvittaessa antoi luunapin tai tukisti, jos en muuten uskonut. Enkä ole kyllä yhtään katkera siitä, että "käsiksi" on käyty. Päinvastoin! Paremmin meni kaikki perille ja opinkin jotakin. Joillakin vanhemmilla näyttää ja kuulostaa olevan lehmän hermot, vai mistä johtuu, että sitä omaa kullannuppuaan ei voi ojentaa ja käskeä olemaan kunnolla. Vai nauttiiko se äiti (niin, yleensä se näyttää olevan äiti, joka antaa lapsukaisensa mökeltää, miten lystää. Kerron kyllä heti, jos törmään isään, joka vähät välittää jälkikasvunsa piruilusta.), että se lapsonen häiritsee kanssamatkustajia. Sitten ne vielä kehtaavat valittaa, vaikka saavat ilmaiseksi kulkea hyökkäysvaunuineen julkisilla! Onhan niitä toki mukaviakin lapsia ja äitejä ja isiä, ettei sitä nyt kenenkään tarvitse kihahtaa, jos tuntuu, että omaan napaan napsahti. Ainahan niitä poikkeuksia on.

Joskus on valitettu koirista - tai siis matkustajista, jotka tuovat koiransa linja-autoon, mutta minun mielestä ne taas on enempi tervetulleita vieruspenkkiin, kuin nämä em. matkaajat. Onko suloisempaa näkyä kuin pieni koira, joka istuu kiltisti omalla penkillä tai emäntänsä/isäntänsä sylissä ja kuikuilee ikkunasta ulos tai sieltä penkin raosta. Voih...
Entäs sitten nämä hienot rouvat, jotka kulkevat turkki päällä, oli sitten pakkasta tai plussaa, ja ovat tyhjentäneet viimeisen hajupullonsa viimeiset pisarat, peitelläkseenkö tuoksahtavan takkinsa? On se sitten kiva istahtaa penkille kuin wunderbaumi konsanaan.

Sanottakoon sen verran, että meillä ei ole lapsia, ei koiraa, eikä astmaa. Vielä. Siis noita kahta jälkimmäistä. Lapsia ei ole tilauksessa, eikä edes harkinnassa. Nimet on kyllä mietittynä, mutta ne sopivat myös koiralle, jos sellaisen joskus otamme.