Joskus täytyy repiä ilo jostain ja sattumalta se tuli vastaan Sydänliiton ilmoituksesta. Eilen alkoi Sydänviikko - "Kasvatatko mukuloistasi sohvaperunoita?" Oivallisesti sanottu!

Toinen sydämellinen asia lienee se, että kuulin uutisen, jota ei vielä oltu tarkoitettu kaikille korville. Juhannuksena on kuulemma häät, kun yksi sukulainen menee naimisiin. Jopas, jopas. Se vaan, että eipä näytä siltä, että ehtisimme sille päivää niihin maisemiin, mutta sekös minua harmittaa. Ei sillä, kyse on mukavasta sukulaisesta, mutta ei täältä asti nyt noin vaan lähdetä, kuin pakon edessä ja tässä tapauksessa ne häät ei ole se pakko.

En kyllä muutenkaan ole niin hääjuhlaihmisiä, että kirkkoon tai muualle juhlapaikalle kinuaisin. Kerran olen ollut "lapsenlikkana" maistraatissa ja se hääseremonia oli kaikille osapuolille kivuton, särytön ja nopea. Menisin toistekin. Ja se pari on edelleen tiettävästi onnellisesti naimisissa, kolme lasta rikkaampana. Toki sellaset pienimuotoiset häät normaalilla maalaisjärjellä varustettuna sopii kyllä, mutta entäs sitten ne yliampuvat - ne yksinkertaisesti vaan ampuvat yli.

Olen joskus katsonut Satuhäitä Kakkoselta ja tuntenut liikutusta, mutta myös myötähäpeää ja ihmetystä moisesta numeron tekemisestä. Toki häitä on joka lähtöön tai ainakin niin monta, kuin on morsmaikkuja. Entäs se eilen alkanut Nooran siipanhaku Nelosella. Antakaa mun kaikki kestää!

Kyllähän sitä rakkautta ja välittämistä riittää ilman mitään suuren suuria juhlaseremonioita. Minkä ihmeen takia niistäkin pitää tehdä niin julmetun suuri haloo? Eikö vähän pienemmällä mölyllä ja talkoohengellä päästä suht samaan lopputulokseen. Vaan eihän se onneksi minun asia ole.

Älköön kuitenkaan kukaan häitäsuunnitteleva tästä riisejä nenään vetäkö! Onhan teissä niitä jalat maassa tyyppejäkin. Onneksi!