Kotiseudulla ei nyt kovin montaa julkimoa ollut (eikä ole) ja jos olikin, niin eipä niistä nyt kummempaa mainittavaa ole. Senpä takia nuorempana olikin aina jännää käydä Helsingissä tai Tampereella tai ihan missä vaan muualla, missä näitä teeveestä tuttuja naamoja bongasi. Nykyään taitaa olla lehdistä tuttuja. Onhan se kiva nähdä niitä ohimennen, mutta ei nyt niin, että Seittoseen asti alkaisin soittamaan, vaikka olisi kuinka iso rahapula. Joistakin musikanteista on vuosien varrella tullut sen verran tuttuja, että voisin kirjoittaa kirjan tempauksistaan, mutta en sitä tee ja he tietävät sen kyllä. Minusta on paljon mukavampaa muistella tapahtumia vaikka sitten vielä keinutuolissa, kuin juoruta mennen tullen palatessa. Kahvipöytäkeskustelut on asia erikseen.

Eilen satuttiin
yhtäaikaa ruokakauppaan yhden tunnetun suosikkinäyttelijän kanssa. Tuli vähän koominen tilanne, kun minähän kyllä tunnistin hänet heti ja säikähdin, kun tämä näyttelijä puolestaan tuijotti isoilla, pyöreillä (mutta näteillä) silmillään. Ei tavallisesti kanssaostajat nyt niin pitkään katso vai olinko minä jotenkin rähjääntyneen ja läpinäkyvän näköinen, että minä tunnistan tuttuja naamoja. Oli pakko kääntää katse pois pakastealtaaseen, kun en ollut varma, olisiko siinä pitänyt tervehtiä vai nyökätä vai hymyillä vai olla niinkuin en olisikaan. Tein varmaan noita kaikkia, koska se tilanne "vaati" sen. Törmättiin vielä toistamiseen siellä käytävillä ja kaikesta johtuen käsitykseni hänestä on edelleen pelkkää positiivista. Joskus aiemmin samassa kaupassa oli yksi vähemmän tunnettu näyttelijä ja sen kyllä huomasi; se meni siellä kuin olevinaan jotakin...

Samalla reissulla kävimme rautakaupassa, kun piti hakea kannattimia lasilevylle. Sitä kierrättämistä; vaatehuonetta siivotessa löysin ylimääräisen peiliin kuuluvan lasilevyn ja pienessä päässä mietin sille uusiokäyttöä. Seinähylly! Siinä se, niitähän ne kauppaavat ja nakuttavat teeveeohjelmissakin. Tosin puunväriset ovat mieluisimpia, mutta tähän vuokrakämppään ei vaan yksinkertaisesti huvita kovin paljon investoida saati porata reikiä. Odotan sitä omaa tupaa, jota voi sitten sisustaa mielin määrin.

Tuolla rautakaupassa sattui toisen kerran (eka kerta tapahtui keskustassa yhdessä tavaratalossa), kun verrattiin pankkikortin allekirjoitusta  kuittiin kirjoitettuun. Eka kerralla silloinkin vanhempi myyjä alkoi jotakin napisemaan niiden erilaisuudesta, mutta hyväksyi kuitenkin pienen kakistelun jälkeen. Toki on oma vika, kun olen kirjoittanut kortin taakse kunnolla sen nimeni ja kuittiin tulee kirjoitettua aika nopeaa hutasten; eihän ne silloin näytä samalta. Eilen siellä rautakaupassa oli myös tarkka täti. On kuulemma aina, mies valisti.

Sittenhän se vielä kyyläsi kunnolla plussakortin ja plussan etusetelin, kun ne olivat eri nimillä. Onko täti kuullut rinnakkaiskorteista? Onneksi päästiin lähtemään, eikä jouduttu selittelemään yhtään enempiä. On ne vaan niin kauppakohtaisia ja kassatätikohtaisia, miten kukakin toimii. Tulee vähintäänkin rikollinen olo, kun nimmari ei näytä joka kerta samalta. Eikö silloin pitäisi hälytyskellot soida, jos allekirjoitus on  ihan prikulleen samanlainen?