Kotiseudulla
ei nyt kovin montaa julkimoa ollut (eikä ole) ja jos olikin, niin eipä
niistä nyt kummempaa mainittavaa ole. Senpä takia nuorempana olikin
aina jännää käydä Helsingissä tai Tampereella tai ihan missä vaan
muualla, missä näitä teeveestä tuttuja naamoja bongasi. Nykyään taitaa
olla lehdistä tuttuja. Onhan
se kiva nähdä niitä ohimennen, mutta ei nyt niin, että Seittoseen asti
alkaisin soittamaan, vaikka olisi kuinka iso rahapula. Joistakin
musikanteista on vuosien varrella tullut sen verran tuttuja, että
voisin kirjoittaa kirjan tempauksistaan, mutta en sitä tee ja he
tietävät sen kyllä. Minusta on paljon mukavampaa muistella tapahtumia
vaikka sitten vielä keinutuolissa, kuin juoruta mennen tullen
palatessa. Kahvipöytäkeskustelut on asia erikseen.
Eilen satuttiin yhtäaikaa ruokakauppaan yhden
tunnetun suosikkinäyttelijän kanssa. Tuli vähän koominen tilanne, kun
minähän kyllä tunnistin hänet heti ja säikähdin, kun tämä näyttelijä
puolestaan tuijotti isoilla, pyöreillä (mutta näteillä) silmillään. Ei
tavallisesti kanssaostajat nyt niin pitkään katso vai olinko minä jotenkin rähjääntyneen ja läpinäkyvän näköinen, että minä tunnistan tuttuja naamoja.
Oli pakko kääntää katse pois pakastealtaaseen, kun en ollut varma,
olisiko siinä pitänyt tervehtiä vai nyökätä vai hymyillä vai olla
niinkuin en olisikaan. Tein varmaan noita kaikkia,
koska se tilanne "vaati" sen. Törmättiin vielä toistamiseen siellä
käytävillä ja kaikesta johtuen käsitykseni hänestä on edelleen pelkkää
positiivista. Joskus aiemmin samassa
kaupassa oli yksi vähemmän tunnettu näyttelijä ja sen kyllä huomasi; se
meni siellä kuin olevinaan jotakin...
Samalla reissulla kävimme rautakaupassa, kun piti hakea
kannattimia lasilevylle. Sitä kierrättämistä; vaatehuonetta siivotessa
löysin ylimääräisen peiliin kuuluvan lasilevyn ja pienessä päässä
mietin sille uusiokäyttöä. Seinähylly! Siinä
se, niitähän ne kauppaavat ja nakuttavat teeveeohjelmissakin. Tosin
puunväriset ovat mieluisimpia, mutta tähän vuokrakämppään ei vaan
yksinkertaisesti huvita kovin paljon investoida saati porata reikiä.
Odotan sitä omaa tupaa, jota voi sitten sisustaa mielin määrin.
Tuolla rautakaupassa sattui toisen kerran (eka kerta tapahtui
keskustassa yhdessä tavaratalossa), kun verrattiin pankkikortin
allekirjoitusta kuittiin kirjoitettuun. Eka kerralla silloinkin
vanhempi myyjä alkoi jotakin napisemaan niiden erilaisuudesta, mutta
hyväksyi kuitenkin pienen kakistelun jälkeen. Toki on oma vika, kun
olen kirjoittanut kortin taakse kunnolla sen nimeni ja kuittiin tulee
kirjoitettua aika nopeaa hutasten; eihän ne silloin näytä samalta.
Eilen siellä rautakaupassa oli myös tarkka täti. On kuulemma aina, mies
valisti.
Sittenhän se vielä kyyläsi kunnolla plussakortin ja plussan etusetelin, kun ne olivat eri nimillä. Onko täti kuullut rinnakkaiskorteista? Onneksi päästiin lähtemään, eikä jouduttu selittelemään yhtään enempiä. On ne vaan niin kauppakohtaisia ja kassatätikohtaisia,
miten kukakin toimii. Tulee vähintäänkin rikollinen olo, kun nimmari ei
näytä joka kerta samalta. Eikö silloin pitäisi hälytyskellot soida, jos
allekirjoitus on ihan prikulleen samanlainen?
tiistai, 4. lokakuu 2005
Kommentit