Eipä auttaneet mitkään omatekoiset lääkinnät, vaan nuha puski ihan väkisin. Ihmeen pitkään olen ollutkin terveen papereilla liikkeellä. Nytkään ei näyttönä ole muuta, kuin hyvin punertuva nenä, kun kuume on toistaiseksi pysynyt poissa. Tämä oli kyllä odotettavissa, koska mies oli alkuviikon samassa jamassa. Minä en vaan kuorsaa niin pahasti. Ollenkaan. Tietenkään.

Reippailin eilen kaupungilla ja kävin taas työvoimatoimistossa. Ihan valaiseva käynti, vaikken työpaikalla rikastunut, esitteillä kylläkin. Tuntui, että se virkailijakin oli vähän nolona, kun tarjosi vaan esitettä esitteen perään, tai sitten se osasi näytellä empaattista ja osaaottavaa. En tiedä. Mutta uskottava se kai on, että jos kaupungissa on 20000 työtöntä ja yhtä työtä hakee minun lisäkseni muutama sata hakijaa, niin on enemmän, kuin lottovoitto edes saada minun se. Otan sen pienenpienenä lohdunpoikasena. En kuitenkaan aio vielä heittää hanskoja naulaan. Tässä kohtaa tarvitsen sitä positiivista ajattelua, vaikka mikä olisi! Ja koskapa joudun kohta kai ajattelemaan olevani pitkäaikaistyötön, pitää käyttää muutama niille kuuluva oikeus hyväksi, jos ei tässä muukaan auta. Mutta kahtellaan.

Hurina julisti tämän päivän Miestenpäiväksi, vaikka luulin, että se on kaikkina muina päivinä, paitsi 8.3. jolloin nousee aina kauhea älämölö Naistenpäivästä. Minusta se on vähän, niin kuin Ystävänpäivä, että vähän höpöhöpöä; ystäviä ja naisia -ja miehiä pitäisi muistaa ja arvostaa joka päivä. Tai ainakin joka toinen. Vaikka monta vuotta sitten olin sitä mieltä, että ilman miehiäkin pärjää(n), huomasinpa olevani siinä asiassa väärässä.

Päivän Otsikko kuulostaa minun terveissäkin korvissa aina yhtä mukavalta ja se on kätsä sanoa. En tiedä, miksi. Nyt se on taas eilisillasta kaikunut päässäni. Ai, että!!

Mitä minulta on jäänyt huomaamatta, kun Iloinen Leipurikin on hävinnyt kartalta? Hänhän lähti hiihtolomille ja odottelin sen jälkeen ohjeita muutaman aamun, kunnes hokasin, että nyt ei ole kaikki kotona. Kampäkkiä ja äkkiä. Tai ainakin Kaino Vieno Toive.