...nyt taas joutaa puli puli (oli ihan pakko!). On meinannut ote herpaantua ja pahasti täällä kellarissa, vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti täällä käynkin kurkkimassa muiden tekstien lisäksi. Oma linjavetoni vaan silloin alussa oli, etten kirjoita, ellei ole mitään asiaa, edes ajatuksentynkää. Pelkästä päivittämisen ilosta/pakosta en jaksa vaivautua.

Harmittaa pikkasen, kun muutamat kirjoittajat, joita olen ennen pitänyt niin maan mainioina, ovat minun mielestäni viime aikoina sortuneet muka-hauskoihin merkintöihin. Mitä siitä, että huumoriblogejakin on, hyvä niin, mutta mikä pakko on niin monella matkia perässä? En jaksa sulattaa, mutta sehän taas on vain minun henkilökohtainen ongelmani. Lukuintoa se ainakin on vähentänyt, mutta onpa ainakin helpottanut listan läpikäyntiä, kun suosikit alkaa vähenemään tätä menoa.

Kesälomasta ei ole tietoa, mutta kovasti olen mielessäni pyöritellyt reissua Ahvenanmaalle. Miehellekin siitä jotain jo mainitsin, mutta totesi vain, että "joo, katotaan sitä sitten". Tietäähän sen, kun etukäteen suunnittelen ja kesään on kuitenkin niin pitkä aika (eihän ole!) ja kaikki riippuu vallankin rahatilanteesta sekä mahdollisista vapaista, jos niitä nyt edes saan kasaan.

Affenanmaalla en ole ikinä käynyt eikä ole mieskään, joten siinä jo yksi hyvä syy, miksi ajatusta ajattelin kypsytellä ja tarvittaessa miestä siinä samalla. Voisi tuoda ehkä vaihtelua tähän arkiseen aherrukseemme. Netistä olen jo vähän etsinyt tietoja, miten sinne pääsee ja samalla toivonut, että ollapa silta, joka ylittää. Ketään en tunne tai tiedä, kuka olisi lähi- tai tuttavapiiristä siellä käynyt, joten mitään ennakkoluuloja tahi -tietoja ei (onneksi?) ole. Teeveestä joskus nähnyt joitain pätkiä, mutta se nyt ei paljon kerro. Mistä lie päähäni sitten pälkähti koko Ahvenanmaa. Kertoisin, jos tietäisin.

Ollaan tihennetty kävelylenkkejä miehen kanssa, kun tiet on taas siinä kunnossa, että ei tarvitse liukastella koko ajan ja lenkkareilla on kevyt kulkea. Vai olisiko kunto todellakin kohonnut sen verran, että se jo tuntuu reippaampina askeleina. Ehkä. Päivän sisällä istumisen vastapainoksi tunnin käppäilyt tekee kummasti eetwarttia. Vähemmän kivaa on vaan väistellä koiran paskoja. On se varmaan rankkaa kulkea sen hihnan perässä. Ihan kovin pitkälle ei viittis mennä, joten mukava antaa koiran tehä tehtävänsä siihen kulkutielle. Tulee mieleen pääsiäisen Lapsityrannit -ohjelma. Molemmissa tapauksissa se syy seurauksiin ei liene alunperin lapsissa/koirissa. Murr...

Eikähän se riitä, että koirien jätöksiä täytyy väistellä, mutta kun täytyy väistellä myös ihmisiä. Talvella jo kirosin, miten nykyään (vai onko se vain tämä etelä-Suomen käytäntö) on niin hankalaa vastaantulijoilla antaa tietä toisille vastaantulijoille. Ei tee poikkeusta, tuleeko vastaan nuoria vai vanhoja, miehiä vai naisia. Harvassa on ne kanssakulkijat, jotka antavat tietä toisinpäin, eli niistä toinen/joku väistää. Ihan on testattu. Olen oppinut ja tottunut jo pienestä pitäen, että vastaantulijoita kannattaa väistää enemmän tai vähemmän ja tilaa annetaan, mutta joillekin se liike on aivan mahdotonta. Samat tyypit on varmaan autolla liikenteessä niitä, jotka ajavat miten sattuu, eivätkä päästä kolhimatta jalankulkijoita suojatien yli.

Pari kertaa tämän kevään aikana olen meinannut päästä potkimaan auton keulaa. Yksikin hyväkäs kännykkä korvalla painoi vain kaasua  tullessaan  suojatielle risteyksestä. Äijän onneksi oli sula tie ja auto pysähtyi. Sillä kertaa. Jahka tässä vielä takatalven pukkaa, niin hyvä on kaahailla kesäpallot alla. Seuraavalla kerralla tosin en enää vaan mulkaise, vaan potkaisen niin että tuntuu (jalassani nimittäin).

Opiskeluja on takana kuukauden päivät. Pitkät on päivät ja jatkoa seuraa kotona tehtävien merkeissä, mutta en valita, totean vain. Sitähän se opiskelu on aina ollut, ainakin minun historiassa. Meillä on aika hyvä porukkakin kasassa ja ainakin vielä on tosi hyvä ilmapiiri. Rehellisesti tosin on sanottava, että ehkä muutaman kerran olen joutunut puremaan hammasta, kun ottaa vaan niin päähän aikuisten narinat milloin pitkistä päivistä, milloin mistäkin tehtävistä. Senhän nyt arvasin muutenkin, että kun on noinkin iso porukka, niin ei millään mene niin, että olisin kaikkien kanssa samalla aaltopituudella. Nyt vaan on niin lyhyt aika (muutamista kuukausista vaan kyse), että enköhän kestä tulevatkin päivät - ja kuukaudet. Silti on pakko myöntää, että onneksi huomenna on vasta sunnuntai!