...nyt
taas joutaa puli puli (oli ihan pakko!). On meinannut ote herpaantua ja
pahasti täällä kellarissa, vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti täällä
käynkin kurkkimassa muiden tekstien lisäksi. Oma linjavetoni vaan
silloin alussa oli, etten kirjoita, ellei ole mitään asiaa, edes
ajatuksentynkää. Pelkästä päivittämisen ilosta/pakosta en jaksa
vaivautua.
Harmittaa pikkasen, kun muutamat kirjoittajat, joita olen ennen pitänyt
niin maan mainioina, ovat minun mielestäni viime aikoina sortuneet
muka-hauskoihin merkintöihin. Mitä siitä, että huumoriblogejakin on,
hyvä niin, mutta mikä pakko on niin monella matkia perässä? En jaksa
sulattaa, mutta sehän taas on vain minun henkilökohtainen ongelmani.
Lukuintoa se ainakin on vähentänyt, mutta onpa ainakin helpottanut
listan läpikäyntiä, kun suosikit alkaa vähenemään tätä menoa.
Kesälomasta ei ole tietoa, mutta kovasti olen mielessäni pyöritellyt
reissua Ahvenanmaalle. Miehellekin siitä jotain jo mainitsin, mutta
totesi vain, että "joo, katotaan sitä sitten". Tietäähän sen, kun
etukäteen suunnittelen ja kesään on kuitenkin niin pitkä aika (eihän
ole!) ja kaikki riippuu vallankin rahatilanteesta sekä mahdollisista
vapaista, jos niitä nyt edes saan kasaan.
Affenanmaalla en ole ikinä käynyt eikä ole mieskään, joten siinä jo
yksi hyvä syy, miksi ajatusta ajattelin kypsytellä ja tarvittaessa
miestä siinä samalla. Voisi tuoda ehkä vaihtelua tähän arkiseen
aherrukseemme. Netistä olen jo vähän etsinyt tietoja, miten sinne
pääsee ja samalla toivonut, että ollapa silta, joka ylittää. Ketään en
tunne tai tiedä, kuka olisi lähi- tai tuttavapiiristä siellä käynyt,
joten mitään ennakkoluuloja tahi -tietoja ei (onneksi?) ole. Teeveestä
joskus nähnyt joitain pätkiä, mutta se nyt ei paljon kerro. Mistä lie
päähäni sitten pälkähti koko Ahvenanmaa. Kertoisin, jos tietäisin.
Ollaan tihennetty kävelylenkkejä miehen kanssa, kun tiet on taas siinä
kunnossa, että ei tarvitse liukastella koko ajan ja lenkkareilla on
kevyt kulkea. Vai olisiko kunto todellakin kohonnut sen verran, että se
jo tuntuu reippaampina askeleina. Ehkä. Päivän sisällä istumisen
vastapainoksi tunnin käppäilyt tekee kummasti eetwarttia. Vähemmän
kivaa on vaan väistellä koiran paskoja. On se varmaan rankkaa kulkea
sen hihnan perässä. Ihan kovin pitkälle ei viittis mennä, joten mukava
antaa koiran tehä tehtävänsä siihen kulkutielle. Tulee mieleen
pääsiäisen Lapsityrannit -ohjelma. Molemmissa tapauksissa se syy seurauksiin ei liene alunperin lapsissa/koirissa. Murr...
Eikähän se riitä, että koirien jätöksiä täytyy väistellä, mutta kun
täytyy väistellä myös ihmisiä. Talvella jo kirosin, miten nykyään (vai
onko se vain tämä etelä-Suomen käytäntö) on niin hankalaa
vastaantulijoilla antaa tietä toisille vastaantulijoille. Ei tee
poikkeusta, tuleeko vastaan nuoria vai vanhoja, miehiä vai naisia.
Harvassa on ne kanssakulkijat, jotka antavat tietä toisinpäin, eli
niistä toinen/joku väistää. Ihan on testattu. Olen oppinut ja tottunut
jo pienestä pitäen, että vastaantulijoita kannattaa väistää enemmän tai
vähemmän ja tilaa annetaan, mutta joillekin se liike on aivan
mahdotonta. Samat tyypit on varmaan autolla liikenteessä niitä, jotka
ajavat miten sattuu, eivätkä päästä kolhimatta jalankulkijoita
suojatien yli.
Pari kertaa tämän kevään aikana olen meinannut päästä potkimaan auton
keulaa. Yksikin hyväkäs kännykkä korvalla painoi vain kaasua
tullessaan suojatielle risteyksestä. Äijän onneksi oli sula tie
ja auto pysähtyi. Sillä kertaa. Jahka tässä vielä takatalven pukkaa,
niin hyvä on kaahailla kesäpallot alla. Seuraavalla kerralla tosin en
enää vaan mulkaise, vaan potkaisen niin että tuntuu (jalassani
nimittäin).
Opiskeluja on takana kuukauden päivät. Pitkät on päivät ja jatkoa
seuraa kotona tehtävien merkeissä, mutta en valita, totean vain.
Sitähän se opiskelu on aina ollut, ainakin minun historiassa. Meillä on
aika hyvä porukkakin kasassa ja ainakin vielä on tosi hyvä ilmapiiri.
Rehellisesti tosin on sanottava, että ehkä muutaman kerran olen
joutunut puremaan hammasta, kun ottaa vaan niin päähän aikuisten
narinat milloin pitkistä päivistä, milloin mistäkin tehtävistä. Senhän
nyt arvasin muutenkin, että kun on noinkin iso porukka, niin ei millään
mene niin, että olisin kaikkien kanssa samalla aaltopituudella. Nyt
vaan on niin lyhyt aika (muutamista kuukausista vaan kyse), että
enköhän kestä tulevatkin päivät - ja kuukaudet. Silti on pakko myöntää,
että onneksi huomenna on vasta sunnuntai!
lauantai, 2. huhtikuu 2005
Kommentit