Tämä viikonloppu näyttää kuluvan taas kaikkea muuta tehden, kuin siihen, mitä pitäisi. Tai ainakin kannattaisi tehdä. Kurssi alkaa vetelemään viimeisiä ennen työharjoittelua, niin sen tietää, että kokeet ym. painaa päälle. Jotenkin on kuitenkin sellanen olo, että ehtiihän sen, teen sitten kun jaksan, luen sitten, kun ajatus pysyy kasassa.

Olen touhunnut parvekkeella ja laittanut sinne vähän kukkia, ettei vaan tule kesä ilman ampiaisia. Ostin ikisuosikkeja sinisiä orvokkeja ja joitain muita, joiden nimestä en ole aivan varma. Oikeastaan en ole edes varma, onko ne tarkoitettu pelkästään maahan istutettaviksi, mutta kesän aikana tuokin selvinnee. Mielenkiinnolla seuraan tilannetta. Sisäkukat on vieläkin käymättä läpi, mutta jahka tässä virtaa riittää, niin seuraavaksi käyn niiden kimppuun. Muutaman olen onnistunut laiskuuttani tappamaan tässä talven aikana, mutta ehkä olikin jo aika vähän uusia horsmia. Sain äidiltä voittamansa lahjakortin kukkakauppaan, joten ajattelin osan käyttää siitä ihan omaan tarkoitukseen. Olen kyllä aina sanonut, että valmiita kukkia en osta, mutta muutaman kerran on pitänyt poiketa. Kivointahan niitä kukkia on kasvattaa ihan alusta asti, "varastetusta" oksan pätkästä.

Tietokonetta ei pitänyt myöskään tulla minun huusholliin, mutta nykyisin niitäkin on kolme. Ei mahda mitään. Tulen vaan niin monessa asiassa aina jälkijunassa, että täytyy tehdä poikkeuksen poikkeuksia. Joskus ihan mielihyvin, joskus vähän pitkin hampain. Viimeisin höpötys on digitaalikamera. Ajattelin vielä viime kesänä ja viime kuussa, että minähän en sitä tarvitse, että kyllä pärjään uskollisella filmirulla sisään-tähtäys-painallus-rullaus -kompiksellani, mutta mitä vielä! Vajaan puolen vuoden päästä on Tampere-talossa konsertti, jonne täytyy päästä zoomailemaan. Liput on jo. En tosin ole vieläkään muistanut tarkistaa, onko valokuvaus mahdollisesti kielletty..? Ei kai. Olisi kyllä niin minun tuuria, mutta ei kai nyt sellasessa paikassa. Teatterit ymmärrän, mutta että konserttisaleissa.

Nyt sitten illan mittaan olen lukenut netistä vähän joka puolelta vinkkejä, minkälaisen sitä kannattaisi ottaa ja nyt on jo tilaus tehty. Ihan perusmalli, ei mitään hirveitä pikselimääriä ja muistikapasiteettia, kun en niin hirveitä määriä edes kuvaile (ellen sitte innostu siitäkin näin vanhemmiten ja kun tekniikka on ihan toista). Täytyy tässä kesän ajan harjoitella ja kuvata ja yrittää olla niinkuin en olisikaan.

Eilen melkein meinasin lähteä Särkänniemeen, kun siellä olisi ollut mm. Apulanta ja Zen Cafe ja muutampi muu, mutta onneksi hyvin nukutun yön jälkeen tulin toisiin aatoksiin. Paikka tökki, odotettavissa oleva ihmismäärä tökki (yli 10 000 oli ollut, uutisoi päivän lehti), soittojärjestys tökki. Muutenkin oli virtaa sen verran vähän, että ajattelin parhaaksi olla menemättä. Eiköhän poikia näe taas jossain inhimillisemmässä paikassa.

Tässä muutamana päivänä on tullut ajeltua taas autolla. Ei siinä nyt mitään ihmeellistä pitäisi olla, mutta kun niin harvoin tulee enää ajettua, kun mies hoitaa pääasiassa kuskin vakanssia, niin täytyy melkein pakottaa itsensä auton rattiin, ettei aivan pääsisi unohtumaan, miten se auto käynnistyy ja kuinka sen saa peruutettua ilman kolarointeja. Muuten menee hyvin, mutta käsijarrulähtö tehettää tuskantunteita, jos sellanen on pakko tehdä. Tänään piti, enkä kyllä toista kertaa taas tee kovin helpolla.

Haikeana muistelen ensimmäistä omaa autoani, joka oli paljon pienempi ja helpompi käsitellä, kuin tämä meidän nykyinen (mies tosin on eri mieltä, mutta saa ollakin, hällä on kuorma-autokortti, minulla vaan AB ja sekin pieneen autoon). Kiitos Autofindin, joka kertoi, että minun entinen kulkupeli on nykyisin Turussa. Helpottaa, kun tietää, että se on ainakin liikenteessä. Tuntisin varmaan heti, jos vastaan tulisi. Ja jos tulee, niin nykyinen kuskitar älköön pahottako mieltään, jos tulen kurkistamaan vähän lähempää, vieläkö kaikki on ennallaan.

Sitä olen kanssa miettinyt naama mullassa, että minkä takia minun on niin vaikea sanoa negatiiviset asiat päin naamaa? Monet sanovat sen olevan just toisinpäin, mutta minä ainakin saan suuni paremmin auki, jos on aihetta kehua toista tai antaa muuten vaan hyvää palautetta. Vaan annas olla jos kun tekisi mieli sanoa, että olisit sinäkin välillä hiljaa tai onko sinun pakko olla aina äänessä tai et viittis teeskennellä ja ei vois kuule vähempää kiinnostaa (juu ei, nämä ajatukset ei koske miestä, eikä edes lähipiiriä, vaan ihan muutamia naispuolisia, joiden kanssa on pakko olla toistaiseksi tekemisissä). Jotenkin sitä ajattelee, että pääsee helpommalla, kun pitää oman suunsa kiinni eikä turhaa haasta riitaa, koska sehän siitä syntyisi, jos näitä arvon leidejä menisi arvostelemaan tai muuten vaan kommentoimaan tuohon sävyyn. Ja koskapa heille ei kukaan mitään sano, sama tyyli jatkuu hamaan loppuun asti ja minä puren hammasta, minkä pystyn, etten möläyttäisi kaikkia ajatuksiani. Harmittaa kyllä tämä tämmöinen pelkuruus tai mitä lie onkaan.

Kuinka helpottavaa onkaan sitten toisaalla purkaa näitä ajatuksia, koska eihän nämä muut täydelliset ihmiset puhu koskaan selän takana, ei. Minä kyllä tunnustan ja päähän siitä halkeaisi, ellei pystyisi saman henkisten kanssa jakamaan hyvät ja huonot mietteet. Ja kuten sanoin, hyvät asiat pystyn sanomaan toiselle päin naamaa, mutta toisesta riippuen itsesuojeluvaisto (vaiko tyhmyys ja maalaisjärki) estävät sen v*ttuuntuneisuuteni ilmaisun kyseisille ihmisille. Se on jännä, miten aina on isommassa porukassa vähintään yksi, joka on minulle kuin punainen vaate. Lohduttaa kylläkin se, että ei kaikkien ihmisten kanssa tarvitsekaan tulla toimeen. Joka toisin väittää, minä väitän, että se on teeskentelyä.