Ah, mikä ihana päivä! Lämmin päivä tulossa, ei voi muutakaan sanoa tuosta paisteesta ja tuulettomasta ilmasta. Ei ahista vielä tuo hellekään. Eikähän näitä maanantaiaamuja voita mikään.
Ehkä parempi kahvi, mutta oma vika, kun seisotan sitä pannussa (mies keittää
sen kuudelta, kun se on ladattuna jo edellisillasta asti ja kenenkähän
lataamana. Sopii sitten juoda valittamatta.) ja juon tipottain - vallankin, kun
unohdin mukin sitten pöydän kulmalle, kun on taas niin monta asiaa vireillä,
että toisesta päästä unohtuu.
Minun aamuihin kuuluu tietyt rutiinit, mutta ne
on mukavia rutiineja. Blogit, sähköpostit, postin kolahdus luukusta – onhan
näitä. Jollekin ne voi olla täyttä huttua, mutta näin työttömänä ollessa on
pakko pitää jotain jöötä itsellenikin, etten ihan vajoa tuonne sohvan tai
sängyn pohjalle. Sitäkin on tullut aikoinaan tehtyä, että nukun ja kupeksin
pitkälle puoleenpäivään. Postin tulo vasta sai minut ylös. Silloin se toimi,
nykyään ei. Nykyään voin viikonloppuisin ehkä nukkua vähän pitempään, mutta
näin kesällä; ei siellä vällyjen alla jaksa pitkään pötkötellä. Ennen vanhaan
en tosin ollut tietokoneaddikti. Kiersin mokomat rakkineet varsin kaukaa – aina
vuoteen 2000 asti. Siitä alkoi alamäki, tai ylämäki, riippuu miltä suunnalta
katsoo. Miehellä on tapana heittää milloin mistäkin syystä "susta on ihan kummallinen tullu täällä Tampereella". Kaikki pelkästään pilke silmäkulmassa, mutta onhan siinä varmaan totta toinen puoli. Myönnän.
Tänäänkin oli mukavaa todeta, että yksi kortti oli mennyt toiselle
puolelle maailmaa perille ja se oli ilostuttanut pieniä kaksospoikia. Posti
puolestaan toi kaksi uutta korttia ja lisäsinkin sivulle taas uusimmat. Hyvää englannin harjoitusta tuo Postcrossing kyllä on. Toinen hyvä on Hurinan uusi blogi, Kuvanto. Kauniita kuvia kaiken lisäksi.
Niin,
vaikka ehkä kuulostaakin siltä, että olen oikea kulmakunnan kauhu, lapsia
kieroon katsova, niin eipä pidä paikkansa. Onhan niitä lutusiakin ja liikutun,
jos on aihetta. Kerrankin oikein rinnasta otti, kun naapurin vauva itki vaikka kuinka pitkään parvekkeella, oli reppana herännyt, eikä kukaan tullut. Siellä se itki varmaan 10 minuttia. Tai ainakin 5, pitkältä se aika ainakin minusta tuntui. Tuli ihan avuton ja paha olo sitä kuunnellessa. Mutta kuka hihkuu onnesta, kun kakarat huutaa kurkku suorana tai
itkee tekoitkua, että saisi tahtonsa läpi?
Lapsissa on niitä eroja, hyvä niin.
Olen joskus muulloinkin sanonut, että minun sydäntä lämmittää esimerkiksi
pienet alle kolmen vanhat, vähän sellaset pullukat pojat. Jos lapsella on
silmälasit, iästä riippumatta, siitä saan ylimääräisiä herttaisia ajatuksia. Johtuen, että olen
reilut 30 vuotta seurannut perhepäivähoitajan arkea ja työtä, ollut samassa
huoneessa niiden erilaisten vilperttien ja vilhelmiinojen kanssa vajaat 20
vuotta, niin siinä on tullut väkisinkin vastaan kaikenlaista. Myös niitä
erilaisia vanhempia. Ja väitän, että näiden vuosien aikana ovat muuttuneet sekä
lapset että vanhempansa, mutta myös leikit. Ja toisaalta tästä kymmenien ja
taas kymmenien hoitolasten kokemuksesta johtuen minun mahdollinen biologinen
kello on tainnut säikähtää ja jämähtää paikoilleen.
Näinä aikaisina aamuina olisi muuten mukava mennä käymään vaikka kirjastossa, mutta mikä aukioloaika se sellanen on, että se avataan vasta klo 13! Kysyn vaan.
Kommentit