Ah, mikä ihana päivä! Lämmin päivä tulossa, ei voi muutakaan sanoa tuosta paisteesta ja tuulettomasta ilmasta. Ei ahista vielä tuo hellekään. Eikähän näitä maanantaiaamuja voita mikään. Ehkä parempi kahvi, mutta oma vika, kun seisotan sitä pannussa (mies keittää sen kuudelta, kun se on ladattuna jo edellisillasta asti ja kenenkähän lataamana. Sopii sitten juoda valittamatta.) ja juon tipottain - vallankin, kun unohdin mukin sitten pöydän kulmalle, kun on taas niin monta asiaa vireillä, että toisesta päästä unohtuu.

Minun aamuihin kuuluu tietyt rutiinit, mutta ne on mukavia rutiineja. Blogit, sähköpostit, postin kolahdus luukusta – onhan näitä. Jollekin ne voi olla täyttä huttua, mutta näin työttömänä ollessa on pakko pitää jotain jöötä itsellenikin, etten ihan vajoa tuonne sohvan tai sängyn pohjalle. Sitäkin on tullut aikoinaan tehtyä, että nukun ja kupeksin pitkälle puoleenpäivään. Postin tulo vasta sai minut ylös. Silloin se toimi, nykyään ei. Nykyään voin viikonloppuisin ehkä nukkua vähän pitempään, mutta näin kesällä; ei siellä vällyjen alla jaksa pitkään pötkötellä. Ennen vanhaan en tosin ollut tietokoneaddikti. Kiersin mokomat rakkineet varsin kaukaa – aina vuoteen 2000 asti. Siitä alkoi alamäki, tai ylämäki, riippuu miltä suunnalta katsoo. Miehellä on tapana heittää milloin mistäkin syystä "susta on ihan kummallinen tullu täällä Tampereella". Kaikki pelkästään pilke silmäkulmassa, mutta onhan siinä varmaan totta toinen puoli. Myönnän.

Tänäänkin oli mukavaa todeta, että yksi kortti oli mennyt toiselle puolelle maailmaa perille ja se oli ilostuttanut pieniä kaksospoikia. Posti puolestaan toi kaksi uutta korttia ja lisäsinkin sivulle taas uusimmat. Hyvää englannin harjoitusta tuo Postcrossing kyllä on. Toinen hyvä on Hurinan uusi blogi, Kuvanto. Kauniita kuvia kaiken lisäksi.

Niin, vaikka ehkä kuulostaakin siltä, että olen oikea kulmakunnan kauhu, lapsia kieroon katsova, niin eipä pidä paikkansa. Onhan niitä lutusiakin ja liikutun, jos on aihetta. Kerrankin oikein rinnasta otti, kun naapurin vauva itki vaikka kuinka pitkään parvekkeella, oli reppana herännyt, eikä kukaan tullut. Siellä se itki varmaan 10 minuttia. Tai ainakin 5, pitkältä se aika ainakin minusta tuntui. Tuli ihan avuton ja paha olo sitä kuunnellessa. Mutta kuka hihkuu onnesta, kun kakarat huutaa kurkku suorana tai itkee tekoitkua, että saisi tahtonsa läpi?

Lapsissa on niitä eroja, hyvä niin. Olen joskus muulloinkin sanonut, että minun sydäntä lämmittää esimerkiksi pienet alle kolmen vanhat, vähän sellaset pullukat pojat. Jos lapsella on silmälasit, iästä riippumatta, siitä saan ylimääräisiä herttaisia ajatuksia. Johtuen, että olen reilut 30 vuotta seurannut perhepäivähoitajan arkea ja työtä, ollut samassa huoneessa niiden erilaisten vilperttien ja vilhelmiinojen kanssa vajaat 20 vuotta, niin siinä on tullut väkisinkin vastaan kaikenlaista. Myös niitä erilaisia vanhempia. Ja väitän, että näiden vuosien aikana ovat muuttuneet sekä lapset että vanhempansa, mutta myös leikit. Ja toisaalta tästä kymmenien ja taas kymmenien hoitolasten kokemuksesta johtuen minun mahdollinen biologinen kello on tainnut säikähtää ja jämähtää paikoilleen.

Näinä aikaisina aamuina olisi muuten mukava mennä käymään vaikka kirjastossa, mutta mikä aukioloaika se sellanen on, että se avataan vasta klo 13! Kysyn vaan.