Tein sen työhakemuksen. Nykyään vaan on tehty liiankin helpoksi lähettää niitä, kun ei tarviste kuin sähköpostiin liittää ja painaa Lähetä-nappia. Entäs jos kaduttaa? Takaisin et saa. Ennen sai vielä lisäaikaa siihen asti, kun käveli postilaatikolle ja oli tiputtamassa kuorta laatikkoon.

Puhuttiin miehen kanssa vielä eilen illalla työpaikoista, mahdollisesta muutosta, kaikesta mahdollisesta. Ollaanko me valmiita siihen rumbaan ja pahimmassa tapauksessa asumaan taas kahdessa osoitteessa, vaikkei olisi edes varaa. Puntaroitiin ja pähkäiltiin. Katsottiin netistä asuntoja, yksiöitä ja kolmioita. Ei paljon napannut.

Vielä aamulla olin sitä mieltä, että teen sen hakemuksen ja katson, miten pitkälle se kantaa vai kopsahdanko nokalleni. Siinä vaiheessa, kun piti painaa Lähetä, otin aikalisän. Ja tiskasin. En halua lähettää hakemusta pelkästä lähettämisen ilosta, kyllä sitä työpaikkaa täytyy halutakin. Ja kyllähän minä haluan, ei ole nyt siitä kyse. Se olisi aika unelmahomma nyt tässä vaiheessa ja vähän samoja hommia, mitä olen joskus tehnytkin. Mutta olenko valmis pahimmassa ja parhaassa tapauksessa kulkemaan tätä väliä aamuin illoin? Kuinka pitkään sitä jaksaa, ilman että alkaa ahistaa ja ottaa päähän. Ehkä niillä junamatkoilla ehtii muutaman kirjan lukea ja tehdä muistikirjaan alustavia blogimerkintöjä, mutta siinäkö kaikki? 

Ajatus muutosta pääkaupunkiseudulle sai ja saa aikaan mielen- ja hengenahistusta, kipristelyä mahan pohjassa (se taas voi kyllä johtua myös alkavista ajoista). Mutta jos kerta fiilikset on nämä, niin eikö se ole jo aika selvä merkki siitä, että minun on parempi pysytellä poissa niistä kuvioista, eikä ainakaan tieten tahtoen hakeutua sinne. Sen työn suhteen harmittaa ihan oikeasti, mutta ei voi mitään.

Deletoin sähköpostin ja koko hakemuksen koneelta ja yritän taas kärvistellä näillä eväillä, mitä täällä on. Olo on ainakin piirun verran helpottunut. Ratkaisu se on tämäkin.