Naapurissa on oudon hiljaista. Koko eilisen illan ja viime yön koira ulisi ja valitti siihen malliin, että minä en ainakaan saanut nukuttua. Olin vähän väliä hereillä ja kirosin isäntäperheen minne sattuu, koskapa ei ole ihan tavallista, että sieltä asunnosta mitään koiran ääniä enää nykyisin on kuulunut. Kai siihen täytyy olla hyvä selitys, että koira on jätetty yksin niin pitkäksi aikaa (mistäs minä tiedän, muuta kuin että auto ei ole parkissa ja tuskin se koira muuten niin ääntelisi). Ja ei, ei minua se ulina häirinnyt, kuten lasten rääkymiset. Tuntui lähinnä pahalta, surulliselta, kun ajatteli, mikä hätä sillä on. Hätäpä hyvinkin, mutta entä jos jotakin muutakin? Minä en ole niitä koiraihmisiä, mutta ehkä just siksi olen liian herkkä korvainen. Haukkuminen lähinnä ärsyttää, jos sitä jatkuu tuntitolkulla, mutta tuo koira ulisi ja valitti. Se ei ole kivan kuulosta, vallankaan, kun ei voi itse tehdä mitään. Ja mitä siinä olisi voinut tehdä...

Yöllä kello kolme se äänteli jo siihen malliin, että piti nousta sängystä kurkkimaan ikkunasta ulos (ja KYLLÄ, minä kyttään naapureita ainakin tällasessa tilanteessa), eikö se isäntäperhe ole vieläkään tullut. Ei ollut autoa, ei... Sitten koira ulvahti viimeisen kerran ja sen jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään. Tekikö hätänsä lattialle -no kyllä varmaan siinä vaiheessa viimeistään, kun oli jo tuntikaupalla ulissut- vai loppuko ressukalta kunto kokonaan. Sitä en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, onko isäntäperhe käynyt hakemassa koiran mukaansa (minne lie), kun en ole autoa pihalla nähnyt (en tosin ole ikkunassakaan ollut koko päivää). Sen vaan päätin, että jos sitä ulinaa kuuluu yhtään enää, soitan huoltomiehille tai jollekulle, joka saa luvan mennä asuntoon tarkastamaan tilanteen. Haluan ensi yön nukkua, enkä torkkua.

***
Mikä hemmetti muuten antaa miehille oikeuden huudella mitä sattuu mieleen tulemaan tai siellä olemaan? Olin tässä päivänä muutamana odottamassa työpäivän jälkeen (omalta) mieheltä autokyytiä. Pahaa aavistamatta odottelin sovitussa paikassa ja katselin maisemia sillä silmällä. Ans olla, ohi ajelee pakettiauto, missä istuu sellanen parhaat päivänsä nähny puolikalju äijänkäppänä (kaljuissa nyt niin pahaa ole, mutta eri asia on, miten sen kaljunsa kantaa ja pitää). Samalla sekunnilla, kun luulin sen kysyvän tietä tai muuta vastaavaa, se piipittää "Tule tyttö kyytiin!" En voinut muuta, kuin mulkasta ja ristiä käteni, etten olisi näyttänyt keskisormea ja pidin suuni kiinni. Jälkikäteen harmitti, että olisi sittenkin pitänyt huutaa, mitä mieleeni tuli ja ottaa vielä rekkari ylös. Mutta siinä tilanteessa jotenkin vaan hämmennyin v*ttuuntumisen ohella. Että joku kehtaa, keskellä kirkasta päivää!? Ei niinkun minkäänlaista järjenjuoksua! Se nyt on melkein minunkin ymmärrettävissä, että tietyillä alueilla pääkaupungissa tuota (valitettavasti) tapahtuu, mutta että just siinä kadun kulmassa ja vielä minun kohdalla! Toisaalta en voi kuin nauraa, ällötykseni lomassa. Se nyt ei ole uutta, että minua tytötellään, mutta että noin niinkuin muuten! Seuraavalla kerralla en pelkästään mulkaise. Valitettavasti näkömuistini on myös hyvä.

***
Josta tulikin mieleeni... On pelottavaa seistä bussipysäkillä, kun joidenkin ohikävelevien kasvot näyttävät ihan kalmankalpeilta! En tiedä, kumpiko joutaa hoitoon, minä vai ne kalpeat, mutta olen tämän pannut merkille monena päivänä. Jotkut ovat "normaalin" värisiä, toiset ruskettuneita (aika lämmin kesä takana, huomaa), toiset muuten vaan punakoita. Mutta sitten on aina joukossa muutama, joiden naamanväri on ihan kamalan kalpea. En osaa edes selittää. Enkä minä edes käytä aineita, että näkisin sen takia mitään omituisuuksia. Lähinnä tuo on aika pelottava näköhavainto, jos sitä rupeaa ajattelemaan - ja tätä mielikuvitusta riittää.  Sen laatu on vain "pahentunut" tämän työharjoitteluni aikana.

***
Taitaa olla puoli vuotta siitä, kun avasin tämän kellarin ja rupesin kirjoittamaan. Välillä tuntuu, että pitäisikö laittaa pillit pussiin, mutta samaan hengenvetoon; miksi ihmeessä? Mitä siitä, että täällä on aika hiljaista, olen tottunut jo siihen lapsesta asti. Keksin kyllä tekemistä itseksenikin ja hiljaisuus ei ole koskaan ollut pahasta. Yksikseenpuhuminen on, minun mielestäni, senpä takia tykkään kirjoittaa. Päivittäinen kävijämäärä kuitenkin yllättää joka kerta - kiitos ja niiaus kaikille. o