Naapurissa
on oudon hiljaista. Koko eilisen illan ja viime yön koira ulisi ja
valitti siihen malliin, että minä en ainakaan saanut nukuttua. Olin
vähän väliä hereillä ja kirosin isäntäperheen minne sattuu, koskapa ei
ole ihan tavallista, että sieltä asunnosta mitään koiran ääniä enää
nykyisin on kuulunut. Kai siihen täytyy olla hyvä selitys, että koira
on jätetty yksin niin pitkäksi aikaa (mistäs minä tiedän, muuta kuin
että auto ei ole parkissa ja tuskin se koira muuten niin ääntelisi). Ja
ei, ei minua se ulina häirinnyt, kuten lasten rääkymiset. Tuntui
lähinnä pahalta, surulliselta,
kun ajatteli, mikä hätä sillä on. Hätäpä hyvinkin, mutta entä jos
jotakin muutakin? Minä en ole niitä koiraihmisiä, mutta ehkä just siksi
olen liian herkkä korvainen. Haukkuminen lähinnä ärsyttää, jos sitä
jatkuu tuntitolkulla, mutta tuo koira ulisi ja valitti. Se ei ole kivan
kuulosta, vallankaan, kun ei voi itse tehdä mitään. Ja mitä siinä olisi
voinut tehdä...
Yöllä kello kolme se äänteli jo siihen malliin, että piti nousta
sängystä kurkkimaan ikkunasta ulos (ja KYLLÄ, minä kyttään naapureita
ainakin tällasessa tilanteessa), eikö se isäntäperhe ole vieläkään
tullut. Ei ollut autoa, ei... Sitten koira ulvahti viimeisen kerran ja
sen jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään. Tekikö hätänsä lattialle -no
kyllä varmaan siinä vaiheessa viimeistään, kun oli jo tuntikaupalla
ulissut- vai loppuko ressukalta kunto kokonaan. Sitä en tiedä. Enkä
tiedä sitäkään, onko isäntäperhe käynyt hakemassa koiran mukaansa
(minne lie), kun en ole autoa pihalla nähnyt (en tosin ole
ikkunassakaan ollut koko päivää). Sen vaan päätin, että jos sitä ulinaa
kuuluu yhtään enää, soitan huoltomiehille tai jollekulle, joka saa
luvan mennä asuntoon tarkastamaan tilanteen. Haluan ensi yön nukkua,
enkä torkkua.
***
Mikä hemmetti muuten antaa miehille oikeuden huudella mitä sattuu
mieleen tulemaan tai siellä olemaan? Olin tässä päivänä muutamana
odottamassa työpäivän jälkeen (omalta) mieheltä autokyytiä. Pahaa
aavistamatta odottelin sovitussa paikassa ja katselin maisemia sillä
silmällä. Ans olla, ohi ajelee pakettiauto, missä istuu sellanen
parhaat päivänsä nähny puolikalju äijänkäppänä (kaljuissa nyt niin
pahaa ole, mutta eri asia on, miten sen kaljunsa kantaa ja pitää).
Samalla sekunnilla, kun luulin sen kysyvän tietä tai muuta vastaavaa, se piipittää "Tule tyttö kyytiin!"
En voinut muuta, kuin mulkasta ja ristiä käteni, etten olisi näyttänyt
keskisormea ja pidin suuni kiinni. Jälkikäteen harmitti, että olisi
sittenkin pitänyt huutaa, mitä mieleeni tuli ja ottaa vielä rekkari
ylös. Mutta siinä tilanteessa jotenkin vaan hämmennyin v*ttuuntumisen
ohella. Että joku kehtaa, keskellä kirkasta päivää!? Ei niinkun
minkäänlaista järjenjuoksua! Se nyt on melkein minunkin
ymmärrettävissä, että tietyillä alueilla pääkaupungissa tuota
(valitettavasti) tapahtuu, mutta että just siinä kadun
kulmassa ja vielä minun kohdalla! Toisaalta en voi kuin nauraa,
ällötykseni lomassa. Se nyt ei ole uutta, että minua tytötellään, mutta
että noin niinkuin muuten! Seuraavalla kerralla en pelkästään mulkaise.
Valitettavasti näkömuistini on myös hyvä.
***
Josta tulikin mieleeni... On pelottavaa seistä bussipysäkillä, kun
joidenkin ohikävelevien kasvot näyttävät ihan kalmankalpeilta! En
tiedä, kumpiko joutaa hoitoon, minä vai ne kalpeat, mutta olen tämän
pannut merkille monena päivänä. Jotkut ovat "normaalin" värisiä, toiset
ruskettuneita (aika lämmin kesä takana, huomaa), toiset muuten vaan
punakoita. Mutta sitten on aina joukossa muutama, joiden naamanväri on
ihan kamalan kalpea. En osaa edes selittää. Enkä minä edes käytä
aineita, että näkisin sen takia mitään omituisuuksia. Lähinnä tuo on
aika pelottava näköhavainto, jos sitä rupeaa ajattelemaan - ja tätä
mielikuvitusta riittää. Sen laatu on vain "pahentunut" tämän
työharjoitteluni aikana.
***
Taitaa olla puoli vuotta siitä, kun avasin tämän kellarin ja rupesin
kirjoittamaan. Välillä tuntuu, että pitäisikö laittaa pillit pussiin,
mutta samaan hengenvetoon; miksi ihmeessä? Mitä siitä, että täällä on
aika hiljaista, olen tottunut jo siihen lapsesta asti. Keksin kyllä
tekemistä itseksenikin ja hiljaisuus ei ole koskaan ollut pahasta.
Yksikseenpuhuminen on, minun mielestäni, senpä takia tykkään
kirjoittaa. Päivittäinen kävijämäärä kuitenkin yllättää joka kerta -
kiitos ja niiaus kaikille. o
lauantai, 30. heinäkuu 2005
Kommentit