Kun minä olin pieni ja istuin kellarissa
nauroin yksin pimeässä ja elin unelmissa
Ei mua kiinnostaneet politiikan arkipäivät
Kellarini ulkopuolelle turhat melut jäivät
Minä kirjoitin omaa kirjaa
mun omasta elämästä
kertomusta erään näytelmän
pääosan esittäjästä
Kun kasvoin isommaksi tulin ulos kellarista
halusin kirjani julkaistavaksi
tein listan kustantajista
Oujee, nyt mä halusin tulla kuuluisaksi
ja muuttaa elämäni vihdoin valoisaksi
Mutta kaikki kustantajat sanoivat vain että
tässähän on selvää roskakorin täytettä
Ei elämää kellarissa opita tuntemaan,
vaan se täytyy tulla ulos kokemaan
Kirjoituksia kellarista
Kollaa kestää
nauroin yksin pimeässä ja elin unelmissa
Ei mua kiinnostaneet politiikan arkipäivät
Kellarini ulkopuolelle turhat melut jäivät
Minä kirjoitin omaa kirjaa
mun omasta elämästä
kertomusta erään näytelmän
pääosan esittäjästä
Kun kasvoin isommaksi tulin ulos kellarista
halusin kirjani julkaistavaksi
tein listan kustantajista
Oujee, nyt mä halusin tulla kuuluisaksi
ja muuttaa elämäni vihdoin valoisaksi
Mutta kaikki kustantajat sanoivat vain että
tässähän on selvää roskakorin täytettä
Ei elämää kellarissa opita tuntemaan,
vaan se täytyy tulla ulos kokemaan
Kirjoituksia kellarista
Kollaa kestää
Meni
monta vuotta, ennenkuin ymmärsin tuon. Että täytyy tulla ulos kokemaan.
Välillä vieläkin tulee päiviä, että voisin pitää verhot kiinni ja olla
vaan ja antaa asioiden mennä omalla painollaan tai olla menemättä.
Jos olisin ja asuisin yksin, niitä päiviä olisi varmasti paljon enemmän, kuin mitä nyt. Nyt täytyy jotenkin pysytellä paremmin kasassa ja jos meinaa lipsua, on toinen potkimassa persukselle tai muuten vaan tukena ja auttamassa. En tiedä, onko se hyväksi vai pahaksi. Pahimpina aikoina jotenkin kaipaan sitä totaalista yksinoloa. Samalla tuntuu väärältä edes ajatella noin.
Olen aina tykännyt olla yksin, en ole tehnyt siitä ongelmaa. Päinvastoin. Olen ainut lapsi, joten senkin takia olen tottunut olemaan ja tulemaan toimeen keskenäni. Lapsena minulla oli paljon kavereita - tai mikä on paljon. Saman pihan naapurinlasten kanssa tulin yleensä hyvin toimeen. Nuorempana, murrosiän kynnyksellä alkoi tapahtua erkaantumista. Kavereita kyllä oli, mutta huomasin tekeväni tavallaan valintoja, ketä päästän lähelleni, ketä en. Jos en tuntenut olevani samalla aaltopituudella toisen kanssa, tein sen varsin selväksi - itselleni. Mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa - parempi yksin, kuin hankalan kaverin kanssa.
Vanhemmiten (huoh, miltä tuo kuulostaa!) on oppinut arvostamaan niitä muutamia kavereita ja ystäviä, jotka ovat ympärillä. Ei se määrä, mutta se laatu. Kun en aikoinaan antanut periksi, enkä mennyt virran mukana, niin nyt voin olla tosi iloinen ja kiitollinen niistä, jotka ovat pysyneet kuvioissa mukana. Kaikesta huolimatta.
Toki uusille ystävyyssuhteillekin on ovi raollaan, mutta huomaan, että on entistä vaikeampaa päästää ketään uutta ihmistä yhtä lähelle, kuin näitä "vanhoja" ystäviä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, ellei kokeile. Ei se vaadi kuin vähän lisää rohkeutta. Itseltä ja muilta.
Jos olisin ja asuisin yksin, niitä päiviä olisi varmasti paljon enemmän, kuin mitä nyt. Nyt täytyy jotenkin pysytellä paremmin kasassa ja jos meinaa lipsua, on toinen potkimassa persukselle tai muuten vaan tukena ja auttamassa. En tiedä, onko se hyväksi vai pahaksi. Pahimpina aikoina jotenkin kaipaan sitä totaalista yksinoloa. Samalla tuntuu väärältä edes ajatella noin.
Olen aina tykännyt olla yksin, en ole tehnyt siitä ongelmaa. Päinvastoin. Olen ainut lapsi, joten senkin takia olen tottunut olemaan ja tulemaan toimeen keskenäni. Lapsena minulla oli paljon kavereita - tai mikä on paljon. Saman pihan naapurinlasten kanssa tulin yleensä hyvin toimeen. Nuorempana, murrosiän kynnyksellä alkoi tapahtua erkaantumista. Kavereita kyllä oli, mutta huomasin tekeväni tavallaan valintoja, ketä päästän lähelleni, ketä en. Jos en tuntenut olevani samalla aaltopituudella toisen kanssa, tein sen varsin selväksi - itselleni. Mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa - parempi yksin, kuin hankalan kaverin kanssa.
Vanhemmiten (huoh, miltä tuo kuulostaa!) on oppinut arvostamaan niitä muutamia kavereita ja ystäviä, jotka ovat ympärillä. Ei se määrä, mutta se laatu. Kun en aikoinaan antanut periksi, enkä mennyt virran mukana, niin nyt voin olla tosi iloinen ja kiitollinen niistä, jotka ovat pysyneet kuvioissa mukana. Kaikesta huolimatta.
Toki uusille ystävyyssuhteillekin on ovi raollaan, mutta huomaan, että on entistä vaikeampaa päästää ketään uutta ihmistä yhtä lähelle, kuin näitä "vanhoja" ystäviä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, ellei kokeile. Ei se vaadi kuin vähän lisää rohkeutta. Itseltä ja muilta.
Kommentit