Tämä päivä pysyteltiin ihan omassa kaupungissa. Piipahdettiin sentään Tammelan torilla syömässä hyvää ruokaa ja nopeasti sulavaa jäätelöä. Ja ostamassa mansikoita ja herneitä. Miehen herkkua nuo herneet, minä muuten vaan vetelen tarvittaessa herneitä nenään. Nyt söin peräti kaksi hernettä ja totesin ne yhtä pahoiksi, kuin aina ennenkin. Kirsikoiden ja mansikoiden välillä pähkäilin, mutta kallistuin tällä kertaa jälkimmäisiin. Onhan näitä toripäiviä vielä jäljellä.

Leipasin tuossa lämpimikseni raparperipiirakan mustikoilla höystettynä. Ei ole oikein tervettä hommaa heinäkuun helteillä lämmittää uunia, mutta silloin on touhuttava, kun iskee inspis. Raparperinvarsista jäi vielä palasia, joten kiisselin aika on taas seuraavalla kerralla.

Sain edellisenä iltana ennen sitä viikon reissuamme tekstiviestillä kutsun kummilapsen rippijuhliin. Ne olivat eilen. Kuulivat kai vanhemmiltani, että ollaan tulossa maisemiin, joten äkkiä kutsua kehiin. En edes tiennyt, että hän on riparilla. Hölmistyin koko viestistä. Eipä ole pahemmin pidetty yhteyksiä puolin eikä toisin, viimeksi lapsen syntymäpäivänä laitoin kortin.

Jotenkin on tympinyt viime vuosina, että aina odotetaan, että se on kummitäti, joka ottaa ja pitää yhteyttä. Toisinpäin ei muisteta ollenkaan. Tänne kun muutettiin, sain yhden koulukuvan, siinä kaikki koko kummiuden ajalta. Eipä sillä, että ihan vakavasti edes odotan mitään, mutta ihan periaatteesta! Olisi mukava aina välillä saada tietää kuulumisia sieltäkin päin tai edes kortti kerran vuodessa, mutta ei. Jouluna kirjoitin pienen kirjeen, mutta eipä siitäkään mennyt se viesti perille, huomaan. Nyt lomareissulla tiet ja kaikki menivät ristiin, joten riparimuistaminen jäi välikäsien huomaan.

Tästä kummiasiasta olisi paljon motkotettavaa ja kirjoitettavaa, mutta taidan antaa olla. Ei siinä nouse, kuin verenpaine.

Itse kävin aikoinaan rippikoulun iltakouluna. En muista siitä oikein mitään. Talvea se oli ja meitä oli muutama koulukaveri, loput toisesta koulusta. Rippipäivästä on hatara muistikuva siitä, miten syötiin pienellä porukalla mustia merkkareita ja meinattiin tukehtua niihin. Tai ainakin minä. Ahne ollut jo nuorena.

Vuosia myöhemmin, kultaisella 90-luvulla, tutustuin yhteen saman kaupungin Rokkipoikaan. Olin tiennyt sen näöltä, mutta vasta yhtenä tiettynä kesänä tutustuttiin yhteisen kaverin kautta paremmin. Siitä tuli yksi minun parhaista kesistä ikinä. Ja seuraavista muutamista vuosista.

Tuona ensimmäisenä kesänä vietettiin sillä pienellä sekalaisella kaveriporukalla aikaa aika julmetun paljon. En varmaan koskaan ole ollut yhtä sosiaalinen ja tutustunut uusiin ihmisiin, kuin silloin. Rokkipojasta tuli pikkuhiljaa yksi mukavimmista kavereista ja tavallaan tärkein, mitä minulla on koskaan ollut, vaikka oltiinkin "vain" kavereita. On kai myönnettävä, että menin ja ihastuin häneen jossain vaiheessa, kukapa hänestä ei olisi tykännyt, mutta pidin visusti asian omana tietonani. Osasin käyttäytyä jo silloin, koska hän seurusteli tahollaan ja tutustuin myös siihen tyttöön sen kesän aikana. Ihania ihmisiä!

Sen Rokkipojan kanssa oli helppo puhua ja höpistä ihan mistä vain, koska hän oli niin puhelias, mutta tarvittaessa osasi kyllä olla myös hiljaa. Ne keskustelut rönsyili laidasta laitaan, koska hän tykkäsi kysellä. Ja jos minulta kysytään, minä vastaan parhaani mukaan. Niinpä tuli myös sekin selville, että oltiin oltu siinä samassa rippikoulussa! Myöhemmin kun etsin rippikuvan, niin tunnistin heti sen tutun naaman, useita vuosia nuoremman tosin. Voih! Jälkeenpäin oli helppo muistaa, että takapenkissä istui kaksi kaverusta, joista toinen oli tämä Rokkipoika. Pieni oli kaupunki jo silloin.


Ikävän aaltoja menee taas, kun vain muistelenkin niitä aikoja. Missähän ne ihmiset on nyt. Kunpa voisin laittaa julkisen haun ja kysymyksen, hei hei mitä kuuluu? Mulla on ikävä!!