Hyvät
aikeeni nauttia aurinkoisesta päivästä ja istua ja lueskella parvekkeella
postin tuomia lehtiä (torstai on hyvä postipäivä) katosivat kuin kastemato
särjen suuhun. Pihan leikkipaikan ovat valloittaneet taas riiviöt, joista
lähtee ääntä enemmän kuin tarpeeksi. Normaalin leikin ja sen tuomat äänet ja
huudot ymmärrän, mutta en tuota typerää ja turhaa rääkymistä ja kiljumista, kuin siat
maailmanlopun edellä. Ei me vaan silloin 70-luvulla.
Alkaa pikkuhiljaa
lisääntyä ne kriteerit, mitä tulevalta asunnolta vaadin. Ruohonleikkuun hyväksyn vaikka joka hemmetin sunnuntai, mutta lasten leikkipaikka ei
ainakaan saa olla liian lähellä omaa takapihaa. Tätä meteliä on kuunneltu
jo ihan nokko. Miestä se tai tuo leikkipaikka ei häiritse – no, ei kai, kun voi
olla päivät töissä eikä muutenkaan viihdy parvekkeella yhtä hyvin, kuin minä. Vanhempia tuo ei häiritse, kun voivat laittaa jälkikasvunsa
pihalle riehumaan; eihän siitä kärsi kuin minunlaiset herkkäkorvaiset ja -hipiäiset naapurit. Rapussa juostaan ja
huudetaan, kuin mitkäkin palosireenit. Parvekkeen alla toinen konsertto "äitii, täällä huutaa *, tuu parvekkeelle / mikä on meiän parvekeeee”. Tervetuloa
asumaan, toivottavasti viihdytte. Minä en.
Lordin kokemuksesta suivaantuneena ja
pikkusen kauhistuneena muistui mieleen omat nimimerkkikokemukseni. Vähän kyllä
asian vierestä, mutta ainahan nämä. Joskus silloin muinoin murkkuiän
kynnyksellä, kun SinäMinä oli kova sana ja sitä tuli luettua enemmän kuin
tarpeeksi. Olin sellanen runotyttö, vaikkei sitä ehkä enää nykypäivänä usko.
Kerran kirjailin sinne oman värssyni ja kuinka ollakaan; se julkaistiin ja jopa
sellasena ”julisteena”. Voi mahoton sitä ilon ja onnen määrää.
Ei sitä tosin
pitkään kestänyt. Jossain seuraavassa lehdessä tuli vastaan samanlaisen nimimerkin
joku muu runo. Joku älypää oli varastanut minun nimimerkkini. Että se tuntui
pahalle ja väärälle. Ei voinut olla sattumaa, että just saman oli ottanut,
koska se oli kaukaa haettu keksimällä väännetty. Siihen loppui minun julkinen runoilu ja lehtiin
kirjoittelu. Aikanaan väkersin omaa pienlehteä ja se toi oman luvan, omat
jutut.
Täällä nettimaailmassa olen vähän pelolla odottanut, koska iskee
ensimmäinen tihutyöntekijä. Ehkä Lord Boredom ei ollut edes ensimmäinen uhri,
saati viimeinen. Ei sekään ole kai yhtä paha, jos sattuu olemaan sama
nimimerkki tai saman niminen blogi, mutta että kehtaa esiintyä jonain toisena
henkilönä – sitä en sulata enkä hyvällä katso.
Tosin, koululaisten kesälomathan on vasta alussa, tihutyöt kyllä ehtii lisääntyä joka puolella. Onko se sitä tekemisen ja/tai pätemisen tarvetta. Valitettavaa joka tapauksessa ja, että sekin tuli nyt nähtyä.
Kommentit