Hyvät aikeeni nauttia aurinkoisesta päivästä ja istua ja lueskella parvekkeella postin tuomia lehtiä (torstai on hyvä postipäivä) katosivat kuin kastemato särjen suuhun. Pihan leikkipaikan ovat valloittaneet taas riiviöt, joista lähtee ääntä enemmän kuin tarpeeksi. Normaalin leikin ja sen tuomat äänet ja huudot ymmärrän, mutta en tuota typerää ja turhaa rääkymistä ja kiljumista, kuin siat maailmanlopun edellä. Ei me vaan silloin 70-luvulla.

Alkaa pikkuhiljaa lisääntyä ne kriteerit, mitä tulevalta asunnolta vaadin. Ruohonleikkuun hyväksyn vaikka joka hemmetin sunnuntai, mutta lasten leikkipaikka ei ainakaan saa olla liian lähellä omaa takapihaa. Tätä meteliä on kuunneltu jo ihan nokko. Miestä se tai tuo leikkipaikka ei häiritse – no, ei kai, kun voi olla päivät töissä eikä muutenkaan viihdy parvekkeella yhtä hyvin, kuin minä. Vanhempia tuo ei häiritse, kun voivat laittaa jälkikasvunsa pihalle riehumaan; eihän siitä kärsi kuin minunlaiset herkkäkorvaiset ja -hipiäiset naapurit. Rapussa juostaan ja huudetaan, kuin mitkäkin palosireenit. Parvekkeen alla toinen konsertto "äitii, täällä huutaa *, tuu parvekkeelle / mikä on meiän parvekeeee”. Tervetuloa asumaan, toivottavasti viihdytte. Minä en.

Lordin kokemuksesta suivaantuneena ja pikkusen kauhistuneena muistui mieleen omat nimimerkkikokemukseni. Vähän kyllä asian vierestä, mutta ainahan nämä. Joskus silloin muinoin murkkuiän kynnyksellä, kun SinäMinä oli kova sana ja sitä tuli luettua enemmän kuin tarpeeksi. Olin sellanen runotyttö, vaikkei sitä ehkä enää nykypäivänä usko. Kerran kirjailin sinne oman värssyni ja kuinka ollakaan; se julkaistiin ja jopa sellasena ”julisteena”. Voi mahoton sitä ilon ja onnen määrää.

Ei sitä tosin pitkään kestänyt. Jossain seuraavassa lehdessä tuli vastaan samanlaisen nimimerkin joku muu runo. Joku älypää oli varastanut minun nimimerkkini. Että se tuntui pahalle ja väärälle. Ei voinut olla sattumaa, että just saman oli ottanut, koska se oli kaukaa haettu keksimällä väännetty. Siihen loppui minun julkinen runoilu ja lehtiin kirjoittelu. Aikanaan väkersin omaa pienlehteä ja se toi oman luvan, omat jutut.

Täällä nettimaailmassa olen vähän pelolla odottanut, koska iskee ensimmäinen tihutyöntekijä. Ehkä Lord Boredom ei ollut edes ensimmäinen uhri, saati viimeinen. Ei sekään ole kai yhtä paha, jos sattuu olemaan sama nimimerkki tai saman niminen blogi, mutta että kehtaa esiintyä jonain toisena henkilönä – sitä en sulata enkä hyvällä katso.

Tosin, koululaisten kesälomathan on vasta alussa, tihutyöt kyllä ehtii lisääntyä joka puolella. Onko se sitä tekemisen ja/tai pätemisen tarvetta. Valitettavaa joka tapauksessa ja, että sekin tuli nyt nähtyä.