Olipa kyllä taas näky, kun avasin verhot. Lunta oli satanut, ettei paremmasta väliä, vielä vähemmän tietoa kesäajasta ja kaupunkimme sijainnista. Eikö täälläkin pitäisi jo olla loskakelit ja asfaltti näkyvillä paikkapaikoin?

Eilen katsottiin taas sunnuntain ohjelmia nauhalta (tai kovalevyltä, ihan sama) ja kyllähän sai nauraa! Tanssiohjelma kärsi pienesti siitä, että tiesi jo, mikä pari joutuu pois ja se surullinen tapahtuma oli taustalla. Olisin kyllä ihmetellytkin, että onpa epäkohteliasta, kun ei Elstelältä kysytty mitään, ihan niin kuin hän olisi ollut ilmaa. Mutta parempi ehkä noin, kun tilanne oli mikä oli.

Miten minusta tuntuu ja näyttää, että ne parit, joissa oikea tanssija on nainen, ne parit suoriutuvat paremmin. Tai ei ainakaan kiinnitä niin suurta huomiota siihen puupökkelöön. Toisaalta taas pari Elstelä/Keränen on minusta niin hauskannäköinen ja he esiintyvät hyvin, joten en tiedä, mikä puntari painaa enemmän.

Heti perään oli vuorossa FC Nörtit. Siinä on kyllä niin hyväntuulinen ja hauska ohjelma, että ainakin täällä sitä nauretaan (ihan hyväntahtoisesti!) maha kippuralla. Ja mikä yhtälö; Popeda + Nörtit studiossa. Jeee… Tanssiharjoitukset oli oma lukunsa. Joillain vaan oli alussa aikamoinen asenneongelma. Ottiko luonnon päälle vai mikä siinä nyt oli muka niin kenkkumaista. Kiukuteltiin, kuin pahaiset kakarat, että minä en laula, minä en tanssi. Höh. Vaihtelu virkistää!

Aloitin eilen lukemaan sitä Adoptoitu -kirjaa ja se kyllä vie mennessään ja pitää poissa pahanteolta (blogeista). Nytkin se kirja on tuossa houkuttelevasti pöydällä, josko jatkaisin. Lukiessa tuli taas mieleen, kun monesti kuulee sanottavan, että lapsen menettäminen on pahinta, mitä voi käydä. Minusta pahinta on jokainen läheisen menetys. On se sitten omat vanhemmat, sisaret tai puoliso. Toki se riippuu ihmisestä ja elämäntilanteesta, mutta omalle kohdalleni sattuneista syistä pahinta olisi (on) vanhempien menetys. Ja tokihan tuosta miehestäkin haluaisi pitää kiinni mahdollisimman pitkään. Vaan koskapa ne narut omissa käsissä on.

Taannoin löysin mielenkiintoisen, mutta pelottavan blogin, Kummituksia Suomessa. Aika itsensä kiusaamista oli lueskella niitä juttuja, mutta aion palata vielä. Siellä on paljon linkkejä muuallekin. Lapsena kerrottiin ja kuunneltiin paljon kummitusjuttuja, vaikka ne pelottikin. Sama kammo on jäänyt päälle, mutta silti niitä pitää lukea.

Mikä niissä pelottaa? En tiedä. Ehkä minulla on liian vilkas mielikuvitus ja pystyn kuvittelemaan kaikenlaista. Mies sanoo aina, ettei niitä (kummituksia) tarvitse pelätä. Jos niillä on jotain asiaa, ne kyllä tulevat "sanomaan". Just. Minä en vaan halua, että näen peilistä kenenkään kuvajaisia tai että joku liikkuu huoneesta toiseen haamuna tai seisoo sängyn vieressä tai niskan takana. Saati, että aistin joskus jonkun läsnäolon tässäkin asunnossa. Se tunne on puistattava.