Jotenkin tässä on viime päivinä soinut päässä Tehiksen Luuseri, vaikken nyt ihan täysin voikaan samaistua laulun sanoihin. On se kumminkin yksi hienoimpia. Ja Tehosekoitin oli ja on minulle yhä.

Mä olen hyödytön maailmalle
Ei kukaan välitä eikä tahdo kuunnella
Kirjoituksia kellarista
Jalat maassa ja pää pohjassa kii

Tämä päivä odotusta huomisesta,
josta pitäis löytyy elämän tarkoitus
tai käännekohta koko historialle
Mitä seuraa: mä käyn vain viemässä roskat
Terä hipaisee varovasti ranteita
Huomenna uusi päivä, turha toivo
Mua ei ees vihata vielä pahempaa
ei huomata ollenkaan
jonon viimeinen
pariton
luuseri
monttu auki
aina kompastun portaisiin

Luuseri
Tehosekoitin

Olin odottanut verolappuja tulevaksi, mutta enpä odota enää. Posti toi, mies saa elää vielä jännityksessä (tosin, viime vuosina hän on aina saanut palautuksia, joten se jännitys taitaa olla vaan summasta). Sen jälkeen, kun menin uudelleen koulunpenkille ja sitä myöten loppuivat oikeat tienestit, olen saanut mätkyjä. Silloin aikoinaan kävin kotikaupungin verotoimistossa lasketuttamassa sellasen prosentin, että pärjäisin ilman sen suurempia mätkyjä. Täti sanoi laskevansa ja väitti, että ”tuo riittää”. Eipä tainnut olla ihan oikeassa hän. Liitonrahoista ja viime kurssin +8 euroa/päivä johdosta on kuitenkin näköjään vielä vara verottaa. Jälleen kerran. Kyllä on työttömiä kiva kiusata!

Nykyisestä liiton korvauksesta menee jo reilummin veroa ja toivon, en usko, että se riittäisi ensi vuonna siihen, että saisin edes +/-nolla, ellen ihan palautuksia. Mutta nyt mennään taas sillä tiedolla, että joulukuussa maksellaan ja vielä helmikuussa saman verran. On se hyvä, kun niin hyvissä ajoin kuitenkin ilmoittavat ja pilaavat päivän.

Entäs ne työkuviot. Itkisin, ellei vituttaisi niin rankasti. Ei ole vuokrausfirman miehellä edes pokkaa ilmoitella, missä mennään. On pienestä kiinni, etten laita sille kiukkuista sähköpostia, soittaa en voi, koska tässä mielentilassa alkaisin vaan itkeä, kun kiukuttaa ja ottaa niin paljon päähän! Olen sen sortin luuseri, että kun olen tarpeeksi kiukkuinen tai vihainen tai mitä vaan, niin alan itkemään, vaikkei pitäisi. On helpompi antaa näppiksen taas kirkua. (Just, tulipa testattua, äiti soitti. Eipä kestänyt taaskaan pokka, ei.)

Miten tässä voisi ottaa lunkisti vaan ja koittaa nauttia tulevasta kesästä (kun syksy on se minun juttu). En vaan voi. Sain vielä viestiä, että olisi tiedossa tapaaminen kurssikavereiden kanssa. Toisaalta haluaisin mennä, toisaalta; mitä helvettiä minä siellä teen? Ei ole mitään uutta kerrottavaa ja en halua mennä istumaan veitsi rinnassa ja kuuntelemaan muiden iloisia uutisia työrintamalta. En aina jaksa iloita toisten puolesta, anteeksi vaan. En näinä hetkinä, kun tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä. ARGH!