Kirjoituksia kellarista
Jalat maassa ja pää pohjassa kii
Tämä päivä odotusta huomisesta,
josta pitäis löytyy elämän tarkoitus
tai käännekohta koko historialle
Mitä seuraa: mä käyn vain viemässä roskat
Terä hipaisee varovasti ranteita
Huomenna uusi päivä, turha toivo
Mua ei ees vihata vielä pahempaa
ei huomata ollenkaan
jonon viimeinen
pariton
luuseri
monttu auki
aina kompastun portaisiin
Luuseri
Tehosekoitin
Olin odottanut verolappuja tulevaksi,
mutta enpä odota enää. Posti toi, mies saa elää vielä jännityksessä (tosin, viime
vuosina hän on aina saanut palautuksia, joten se jännitys taitaa olla vaan
summasta). Sen jälkeen, kun menin uudelleen koulunpenkille ja sitä myöten
loppuivat oikeat tienestit, olen saanut mätkyjä. Silloin aikoinaan kävin
kotikaupungin verotoimistossa lasketuttamassa sellasen prosentin, että
pärjäisin ilman sen suurempia mätkyjä. Täti sanoi laskevansa ja väitti, että
”tuo riittää”. Eipä tainnut olla ihan oikeassa hän. Liitonrahoista ja viime
kurssin +8 euroa/päivä johdosta on kuitenkin näköjään vielä vara verottaa. Jälleen kerran. Kyllä on työttömiä kiva kiusata!
Nykyisestä
liiton korvauksesta menee jo reilummin veroa ja toivon, en usko, että se
riittäisi ensi vuonna siihen, että saisin edes +/-nolla, ellen ihan
palautuksia. Mutta nyt mennään taas sillä tiedolla, että joulukuussa maksellaan ja
vielä helmikuussa saman verran. On se hyvä, kun niin hyvissä ajoin kuitenkin ilmoittavat ja
pilaavat päivän.
Entäs ne työkuviot. Itkisin, ellei vituttaisi niin rankasti.
Ei ole vuokrausfirman miehellä edes pokkaa ilmoitella, missä mennään. On
pienestä kiinni, etten laita sille kiukkuista sähköpostia, soittaa en voi,
koska tässä mielentilassa alkaisin vaan itkeä, kun kiukuttaa ja ottaa niin
paljon päähän! Olen sen sortin luuseri, että kun olen tarpeeksi kiukkuinen tai vihainen tai mitä vaan, niin alan itkemään, vaikkei pitäisi. On helpompi antaa näppiksen taas kirkua. (Just, tulipa
testattua, äiti soitti. Eipä kestänyt taaskaan pokka, ei.)
Miten tässä voisi ottaa lunkisti vaan ja koittaa nauttia tulevasta kesästä (kun syksy on se minun juttu). En vaan voi. Sain vielä viestiä, että olisi tiedossa tapaaminen kurssikavereiden kanssa. Toisaalta haluaisin mennä, toisaalta; mitä helvettiä minä siellä teen? Ei ole mitään uutta kerrottavaa ja en halua mennä istumaan veitsi rinnassa ja kuuntelemaan muiden iloisia uutisia työrintamalta. En aina jaksa iloita toisten puolesta, anteeksi vaan. En näinä hetkinä, kun tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä. ARGH!
Kommentit