Hyvä aamupala: mukillinen kahvia. Päälle pikkulenkki pyöräilyä kauppareissun muodossa ja lisätankkausta kotona; banaani ja Fazerina. Ja taas jaksaa. Ainakin seuraavaan hetkeen asti.

Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja rökittää kunnolla, mutta kun ei. Kun ei ole virtaa eikä oikein haluakaan sanoa ei karkille ja muulle makealle, niin eihän siitä mitään tule. Tai että söisi vaikka monta pientä terveellistä ateriaa pitkin päivää. Ei muka ehdi tai ei tarvitse. Pärjään hyvin tuonne iltapäivään, jolloin on kuitenkin tehtävä ruoka, kun mies kotiutuu (äitiltä lie peritty sekin, että ruoka on oltava tekeillä tai pöydässä, kun mies tulee töistä. Ja kukahan se tiskaa? Kotona oli ja on kone, meillä se olen minä. Mutta silloinpa saankin ne pöllöimmät ideat.).

Luin uusimmasta Kelan sanomista (2/2006) jutun, joka käsitteli sokeririippuvaisuutta. Muistin taas, miten siihenkin on pitänyt palata ja ottaa kunnolla selvää, kuten niin monesta muustakin asiasta, joista voi johtua muutampikin asia elämässäni. Välillä niiden antaa olla ja kun niitä ei ajattele, niistä ei välitä, kun eihän ne ole tavallaan olemassa. Ja hyvinä päivinä ne eivät edes ”näy”. Sokeripommi on kirja, mikä on edelleen lukematta.

Entäs hiivasyndrooma? Siinäkin on sellanen aihe, mihin aion vielä syventyä. Oireita ja juttuja kun lukee, niin eihän tässä lääkäriin tarvitse lähteäkään, kun tietää jo potevansa vaikka mitä. Ahistaa.

Kaupassa meinasi ahistaa pikkusen enemmän, kun huomasin, että minua tuijotetaan. Onko minulla paita väärinpäin? Tennarit auki? Housut? Naamassa vikaa? No, siinä varmaan onkin, mutta onko pakko tuijottaa, että niskat meinaa vääntyä, kun samalla on menossa toiseen suuntaan. Meinasin vilkuttaa perään, mutta olen jostakin kuullut, että vierasmaalaisille miehille ei kannata vilkutella, ellei halua päästä juttusille tai muuta. Enpä halunnut.

Halusin tehdä äkkiä ostokseni ja päästä kaupasta pois. Mitä nyt sitten kuulin, että samaan kassajonoon tulivat. Kukahan se piipitti lähtiessään ”kiitoshei”. ”Mamma, tuo mies mua tuijottaa” soi jostain syystä kotimatkalla korvien välissä. Huoh. Sen siitä saa, kun vanhoilla päivillä saa katseita osakseen ja heti alkaa miettiä, minkä helvetin takia? Ei niin kuin mitään syytä.

Nyt taitaa olla hyvä syy keittää kahvit ja pestä vaikka vessa.