Saaran sisilisko vei eilen melkein yöunet, kun alkoi väkisinkin tulla muistikuvia kesistä ja talvista molemmissa mummiloissa. Toisessa
mummilassa näki milloin kesyn riekon, milloin mitäkin.
Nuo sisiliskot
puolestaan aiheuttivat ihmetystä, kun niitä aikoinaan (taitaa siitä olla 30 vuotta) näki monesti rappusten reunalla.
Kuulin juttuja, miten sisilisko irrottaa häntänsä, jos sitä häiritsee. Minähän
en sitä uskonut, ennen kuin omin silmin näin. Olen pienestä pitäen tottunut
tarttumaan kättä pidempään, jos ei muu auta, joten mummilan porraspielessä pidetty
hiilihanko oli mitä mainioin kepakko sen ikäiselle taaperolle. Ei puhettakaan,
että käsin olisin silloinkaan siihen elukkaan koskenut. Voi kuulostaa pahemmalta, mitä
se oli, enhän tappanut niitä, kunhan vain pienesti kiusasin ja kokeilin,
irtoaako häntä. Kyllä se irtosi.
Samaisen mummilan rappusilla muistan istuneeni
elämäni ensimmäiset siniset tarralenkkarit jalassa! Voi, sitä ilon päivää! Ramppasin
milloin milläkin asialla ulkona, että pääsin laittamaan kengät jalkaan ja
juoksemaan pitkin poikin. Sittemmin se juoksuinto on kyllä jäänyt vanhemmiten.
Pirtissä oli
ja on edelleen sellanen uuni, joka näytti kamalan korkealta ja aina siellä oli
jotain mielenkiintoista. Piti kurkotella, vaikken mitenkään sinne nähnyt. Siellä
oli aikuisten tavaroita, mm. vanhanajan silitysrauta. Kerran, kun menin
pitkästä aikaa mummilaan, tuli tosi typertynyt olo. Menin ihan hämilleni. Vähän
aikaa kävelin ja katselin, ennen kuin avasin suuni ”onko tuo uuni jotenkin
pienentynyt? Miten se on noin matalalla?” Minua viksummat sanoivat, että miten
niin, siinähän se on aina ollut, ei sille mitään ole tehty. Kunnes hoksasivat,
että olin kasvanut pituutta! Siitä se omituinen vinkkeli johtui! Hölmö
kirjoittaa, mutta vielä hölmömmältä se tilanne ja tunnelma minusta tuntui, kun enää ei tarvinnut
kurkotella, vaan näin uunin perimmäiseen nurkkaan asti. Eikä siellä mitään
mielenkiintoista enää ollut.
Toisessa mummilassa vietettiin myös monia kesiä.
Lapsena oli muutenkin paljon enemmän tekemistä. Kumma juttu. Yhden (omasta
mielestä) hauskan jutun muistan, olen täytynyt olla 2-3 vuotias. Mummilassa
tehtiin rappusremonttia. Askeleet, ne kolme – neljä, olivat tallella, mutta ne
”ylätasanteen” laudat olivat poissa.
Minulle tuli jano, joten äiti nosti minut sen tyhjän tilan ylitse kuistin
puolelle.
Tyytyväisenä menin keittiöön, jossa sain mummilta vettä tai jotain. En muista. Juotuani lähdin juoksemaan takaisin ulos ja kuinka ollakaan – humpsahdus vaan ja minä se istua tapitin kuopassa! Enhän enää tulomatkalla muistanut, että siinä on se aukko! Minulla on pienestä pitäen ollut valikoiva muisti. Kyllä ympärillä olijoilla oli hauskaa. Minulla ei. Vielä sinä kesänä.
Muistelut sikseen ja tähän päivään! Ajattelin linnoittautua kotiin tälle päivää, niin hyvin, kuin mahdollista. Kävin kaupassa hyvin ajoitetusti ja nyt voin jatkaa pyykkäämistä ja parvekkeella oloa. Mitä siitä, että fasaani kirkuu ja pikkulinnut laulaa; nyt on hyvä päivä! Tähän asti.
***
Lisäsin uusimmat Postcrossingista tulleet kortit tuonne sivulle.
Kommentit