Saaran sisilisko vei eilen melkein yöunet, kun alkoi väkisinkin tulla muistikuvia kesistä ja talvista molemmissa mummiloissa. Toisessa mummilassa näki milloin kesyn riekon, milloin mitäkin.

Nuo sisiliskot puolestaan aiheuttivat ihmetystä, kun niitä aikoinaan (taitaa siitä olla 30 vuotta) näki monesti rappusten reunalla. Kuulin juttuja, miten sisilisko irrottaa häntänsä, jos sitä häiritsee. Minähän en sitä uskonut, ennen kuin omin silmin näin. Olen pienestä pitäen tottunut tarttumaan kättä pidempään, jos ei muu auta, joten mummilan porraspielessä pidetty hiilihanko oli mitä mainioin kepakko sen ikäiselle taaperolle. Ei puhettakaan, että käsin olisin silloinkaan siihen elukkaan koskenut. Voi kuulostaa pahemmalta, mitä se oli, enhän tappanut niitä, kunhan vain pienesti kiusasin ja kokeilin, irtoaako häntä. Kyllä se irtosi.

Samaisen mummilan rappusilla muistan istuneeni elämäni ensimmäiset siniset tarralenkkarit jalassa! Voi, sitä ilon päivää! Ramppasin milloin milläkin asialla ulkona, että pääsin laittamaan kengät jalkaan ja juoksemaan pitkin poikin. Sittemmin se juoksuinto on kyllä jäänyt vanhemmiten.

Pirtissä oli ja on edelleen sellanen uuni, joka näytti kamalan korkealta ja aina siellä oli jotain mielenkiintoista. Piti kurkotella, vaikken mitenkään sinne nähnyt. Siellä oli aikuisten tavaroita, mm. vanhanajan silitysrauta. Kerran, kun menin pitkästä aikaa mummilaan, tuli tosi typertynyt olo. Menin ihan hämilleni. Vähän aikaa kävelin ja katselin, ennen kuin avasin suuni ”onko tuo uuni jotenkin pienentynyt? Miten se on noin matalalla?” Minua viksummat sanoivat, että miten niin, siinähän se on aina ollut, ei sille mitään ole tehty. Kunnes hoksasivat, että olin kasvanut pituutta! Siitä se omituinen vinkkeli johtui! Hölmö kirjoittaa, mutta vielä hölmömmältä se tilanne ja tunnelma minusta tuntui, kun enää ei tarvinnut kurkotella, vaan näin uunin perimmäiseen nurkkaan asti. Eikä siellä mitään mielenkiintoista enää ollut.

Toisessa mummilassa vietettiin myös monia kesiä. Lapsena oli muutenkin paljon enemmän tekemistä. Kumma juttu. Yhden (omasta mielestä) hauskan jutun muistan, olen täytynyt olla 2-3 vuotias. Mummilassa tehtiin rappusremonttia. Askeleet, ne kolme – neljä, olivat tallella, mutta ne ”ylätasanteen”  laudat olivat poissa. Minulle tuli jano, joten äiti nosti minut sen tyhjän tilan ylitse kuistin puolelle.

Tyytyväisenä menin keittiöön, jossa sain mummilta vettä tai jotain. En muista. Juotuani lähdin juoksemaan takaisin ulos ja kuinka ollakaan – humpsahdus vaan ja minä se istua tapitin kuopassa!  Enhän enää tulomatkalla muistanut, että siinä on se aukko! Minulla on pienestä pitäen ollut valikoiva muisti. Kyllä ympärillä olijoilla oli hauskaa. Minulla ei. Vielä sinä kesänä. 

Muistelut sikseen ja tähän päivään! Ajattelin linnoittautua kotiin tälle päivää, niin hyvin, kuin mahdollista. Kävin kaupassa hyvin ajoitetusti ja nyt voin jatkaa pyykkäämistä ja parvekkeella oloa. Mitä siitä, että fasaani kirkuu ja pikkulinnut laulaa; nyt on hyvä päivä! Tähän asti.

***
Lisäsin uusimmat Postcrossingista tulleet kortit tuonne sivulle.