Tuli tässä muutamia blogeja lukiessa mieleen, että on ainakin kahdenlaisia parisuhteita. Rauhallisia ja turvallisia, ehkä joskus pientä töyssyä havaittavissa matkalla, tasaista ja tavallista arkea puksuttelevia, kuten lättähatut. Sitten on taas niitä, joissa ei voi tietää varmaksi, mitä tuleman pitää. Vauhti on kova, välillä mennään raiteilta tai vähintään jumitutaan jonnekin matkan varrelle. Ihan niin kuin Pendolinot. Meillä taitaa olla lättähattu parisuhde.

Jonkun mielestä se (tämä) voi olla tylsää, kun ei joka päivä tapahdu eikä räisky, ei lennä kattilat eikä kirosanat. Ei tarvitse pelätä, kuin itseään, millä tuulella olen ja nekään tuulenvaihtelut ei ole vakavia. En ole väkivaltainen, eikä ole mieskään. Pettäjäntielle ei ole lähdetty ja ei taida olla matkasuunnitelmissakaan. Katsoa saa, muttei koskea. Toki voin puhua vain omasta puolestani, mutta väitän tuntevani miestä ja luottavani häneen sen verran hyvin, että en näe sitä peikkoa tulevaisuudessakaan. Ei tietenkään pidä koskaan sanoa ei koskaan, mutta tällä näppituntumalla ja näiden vuosien jälkeen näin uskon. Ilmoittanen, jos sekin tilanne muuttuu.

Jos toinen viipyy matkallaan pitempään, kuin on tarkoitus, en kuvittele heti kolmatta osapuolta, kun ei ole sellaiseen tarvinnut koskaan törmätä. Myöhästelystä paremminkin huolestun, onko sattunut jotakin, kun miestä ei kuulu, ei näy. Tähän mennessä aina on kuitenkin ollut sitten hyvä syy niille viipymisille. Ylitöistä meillä paremminkin heitetään vitsiä. Tänäkin kesänä niitä iltapäiviä on ollut muutama, jolloin mies soittaa jäävänsä ylitöihin. Myöhemmin palattuaan on mennyt suoraa päätä suihkuun. Huumorinkukka on vaan loistanut siinä vaiheessa. Kaikilla se ei välttämättä mene huumorilla, valitettavasti. Yksi syy tähän ”varmuuteen” taitaa olla siinä, että mies itsekin on aika ehdoton. Hän on joskus aikaisemmin tullut petetyksi, joten ehkä sitä kerrasta oppii.

Meillä ei myöskään liverrellä eikä lällätellä, vaan puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, ja rakkautta ja hellyyttä osoitetaan paremminkin teoilla, kuin tyhjillä sanoilla. Joskus tosin lapsettaa ja saattaa kiusata toista piilottamalla sen vakiolauseeseen ”osotan vaan hellyyttä”. Illalla ennen unta vaihdetaan pusu, aamulla ennen toisen töihin lähtöä vaihdetaan pusu. Tapa, mutta hyvä tapa, johon minun on pitänyt opetella. Nykyään se tulee ihan luonnostaan, tai ainakin niin luonnostaan, kuin minulta tunteidenosoitukset voi tulla.

Ei meillä silti pelkkää auringonpaistetta tämä arki ole, siitä jo pidän minä huolen omalla ailahtelevalla luonteellani. Joskus vaan ottaa päähän milloin mikäkin asia tai tekemätön työ ja toisen ärrrsyttävät tavat. Joskus saan/saadaan pienestäkin riitaa aikaiseksi, mutta yhtä nopeasti se kyllä kaatuu kasaan. Riittää, että naapurustosta kuuluu toisinaan huutoa ja kiroilua. Olen tosi huono riitelemään tai ainakin tuon miehen kanssa. Nuorempana oli helppo olla pitkävihainen ja jotkut kaverisuhteet meni jopa poikki sen takia, mutta pitempi mykkäkoulu tässä huushollissa? Ei onnistu. Jompikumpi yrittää (useammin varmaan minä) ennemmin tai myöhemmin (kuitenkin ennen seuraavaa aamua) tehdä sovintoa tai muuten vaan yrittää kompromissia - ja taas homma pelaa.

Mitään ei ole jäänyt hampaankoloon, vaikka mitään kamalaa riitaa ei ole vielä koskaan ollutkaan. Tuskin tuleekaan, jos me tällaista arkea jatkamme vuodesta toiseen. Kai me sitten osataan puhumalla ratkoa ongelmamme, niin mikään ei pääse kasvamaan liian suureksi. Joskus kyllä puhuminen johtaa siihen, että toinen sanoo "tuossa on ovi, siitä vaan", mutta tarkemmin kun on asiaa puitu, ei meistä kai kumpikaan olisi oikeasti valmis lähtemään. Joskus se puhuminen taas johtaa siihen, missä myös on löydetty sama sävel.

Ehkä me sitten
ollaan löydetty puuttuva pala toisesta ja ollaan loksahdettu paikoillemme. Pendolinon kyytiä en edes kaipaa.