Tuli
tässä muutamia blogeja lukiessa mieleen, että on ainakin kahdenlaisia
parisuhteita. Rauhallisia ja turvallisia, ehkä joskus pientä töyssyä
havaittavissa matkalla, tasaista ja tavallista arkea puksuttelevia, kuten
lättähatut. Sitten on taas niitä, joissa ei voi tietää varmaksi, mitä tuleman
pitää. Vauhti on kova, välillä mennään raiteilta tai vähintään jumitutaan
jonnekin matkan varrelle. Ihan niin kuin Pendolinot. Meillä taitaa olla
lättähattu parisuhde.
Jonkun mielestä se (tämä) voi olla tylsää, kun ei joka
päivä tapahdu eikä räisky, ei lennä kattilat eikä kirosanat. Ei tarvitse
pelätä, kuin itseään, millä tuulella olen ja nekään tuulenvaihtelut ei ole
vakavia. En ole väkivaltainen, eikä ole mieskään. Pettäjäntielle ei ole lähdetty
ja ei taida olla matkasuunnitelmissakaan. Katsoa saa, muttei koskea. Toki voin puhua vain omasta
puolestani, mutta väitän tuntevani miestä ja luottavani häneen sen verran
hyvin, että en näe sitä peikkoa tulevaisuudessakaan. Ei tietenkään pidä koskaan
sanoa ei koskaan, mutta tällä näppituntumalla ja näiden vuosien jälkeen näin
uskon. Ilmoittanen, jos sekin tilanne muuttuu.
Jos toinen viipyy matkallaan
pitempään, kuin on tarkoitus, en kuvittele heti kolmatta osapuolta, kun ei ole
sellaiseen tarvinnut koskaan törmätä. Myöhästelystä paremminkin huolestun, onko
sattunut jotakin, kun miestä ei kuulu, ei näy. Tähän mennessä aina on kuitenkin ollut sitten
hyvä syy niille viipymisille. Ylitöistä meillä paremminkin heitetään vitsiä.
Tänäkin kesänä niitä iltapäiviä on ollut muutama, jolloin mies soittaa jäävänsä
ylitöihin. Myöhemmin palattuaan on mennyt suoraa päätä suihkuun. Huumorinkukka
on vaan loistanut siinä vaiheessa. Kaikilla se ei välttämättä mene huumorilla,
valitettavasti. Yksi syy tähän ”varmuuteen” taitaa olla siinä, että mies itsekin on
aika ehdoton. Hän on joskus aikaisemmin tullut petetyksi, joten ehkä sitä
kerrasta oppii.
Meillä ei myöskään liverrellä eikä lällätellä, vaan puhutaan
asioista niiden oikeilla nimillä, ja rakkautta ja hellyyttä osoitetaan
paremminkin teoilla, kuin tyhjillä sanoilla. Joskus tosin lapsettaa ja saattaa
kiusata toista piilottamalla sen vakiolauseeseen ”osotan vaan hellyyttä”.
Illalla ennen unta vaihdetaan pusu, aamulla ennen toisen töihin lähtöä
vaihdetaan pusu. Tapa, mutta hyvä tapa, johon minun on pitänyt opetella.
Nykyään se tulee ihan luonnostaan, tai ainakin niin luonnostaan, kuin minulta
tunteidenosoitukset voi tulla.
Ei meillä silti pelkkää auringonpaistetta tämä
arki ole, siitä jo pidän minä huolen omalla ailahtelevalla luonteellani. Joskus
vaan ottaa päähän milloin mikäkin asia tai tekemätön työ ja toisen ärrrsyttävät
tavat. Joskus saan/saadaan pienestäkin riitaa aikaiseksi, mutta yhtä nopeasti se
kyllä kaatuu kasaan. Riittää, että naapurustosta kuuluu toisinaan huutoa ja kiroilua. Olen tosi huono riitelemään tai ainakin tuon miehen
kanssa. Nuorempana oli helppo olla pitkävihainen ja jotkut kaverisuhteet meni
jopa poikki sen takia, mutta pitempi mykkäkoulu tässä huushollissa? Ei onnistu.
Jompikumpi yrittää (useammin varmaan minä) ennemmin tai myöhemmin (kuitenkin
ennen seuraavaa aamua) tehdä sovintoa tai muuten vaan yrittää kompromissia - ja
taas homma pelaa.
Mitään ei ole jäänyt hampaankoloon, vaikka mitään kamalaa
riitaa ei ole vielä koskaan ollutkaan. Tuskin tuleekaan, jos me tällaista arkea jatkamme vuodesta toiseen. Kai me sitten osataan puhumalla ratkoa
ongelmamme, niin mikään ei pääse kasvamaan liian suureksi. Joskus kyllä
puhuminen johtaa siihen, että toinen sanoo "tuossa on ovi, siitä vaan", mutta
tarkemmin kun on asiaa puitu, ei meistä kai kumpikaan olisi oikeasti valmis
lähtemään. Joskus se puhuminen taas johtaa siihen, missä myös on löydetty sama sävel.
Ehkä me sitten ollaan löydetty puuttuva pala toisesta ja ollaan loksahdettu paikoillemme. Pendolinon kyytiä en edes kaipaa.
torstai, 27. heinäkuu 2006
Kommentit