Minun elämä on toistaiseksi ollut varsin rauhallista siinä mielessä, että en ole päässyt enkä joutunut koskaan oikeuteen. Enkä omista rikosrekisteriä. Se varmistui viime kesänä. Senpä tähden, että nyt vietetään Kansainvälistä rikosuhriviikkoa 22.–26.2. ja Tampereen käräjäoikeudessa oli avoimet ovet, täytyihän sinne mennä paikanpäälle. Oikeusistuntoa on pitänyt mennä seuraamaan jo iät ja ajat, mutta aina sitä on vain siirtänyt ja siirtänyt. Ja senhän tietää, miten sen kynnyksen kanssa käy. Nyt sitten päätin käyttää moisen mahdollisuuden hyväkseni. Ei siis ollut tämän kummemmasta kyse, jos joku ehti jo luulla (tai toivoa), että Tinka joutui oikeasti oikeuteen.

Paikalla oli tuomari, laamanni ja syyttäjä, jotka kertoivat omalta osaltaan istunnon kulusta ja muusta. Osa oli uutta asiaa, osa tuttua, mutta kun sen kertoi oikea ammattilainen oikeassa ympäristössä, sen sisäisti jotenkin paremmin. Kai. Vaikea selittää. Ehkä nyt kynnys mennä sinne oikeaan istuntoon madaltui ainakin vähän, ainakin ilmapiiri jo aulassa oli sen verran mukava ja leppoisa, että turhat pelot pois. Kunpa Nykäsen asiaa olisi käsitelty myöhemmin, eikä eilen, olisin ehkä mennytkin paikanpäälle. En yksistään Matin takia, vaan se aihe kiinnostaa. Tai luulen ainakin, että esimerkiksi pahoinpitelyistunto on paljon mielenkiintoisempi, kuin rattijuopomustapaus.

Tuonne istuntosaliin esittelyyn saapui myös eräs nainen, joka herätti pienesti huomiota. Saman tien kun hän istui paikalleen, hän alkoi itkeä ja sitä itkua ja niiskutusta kesti melkein koko sen tunnin ajan, kunnes tuli lupa kysellä. Sitten hän esitti muutaman kysymyksen, jotka ehkä vähän valaisivat tapahtunutta. Olin siihen asti ajatellut, että jaahas, taas näitä herkkiä kevätihmisiä, vai mikä lie, mutta loppujen lopuksi taisi olla muuten vaan arka paikka ja tilanne. Ehkä hän oli oikeasti uhri ja koki sen tilanteen paljon voimakkaammin, kuin me muut.

Mukava kokemus ja vierailu tuo kyllä oli. Yksi etappi taas saavutettu.