Minh kirjoitti taas ajatuksia (ja muistoja) herättävän merkinnän, johon jo vähän ehdin kommentoidakin, mutta ajattelin jatkaa vielä parilla jutulla.

Hameen kanssa minulla ei ole tullut suurempia ongelmia eikä tilanteita, syystä, että käytän tosi harvoin hametta ja vielä harvemmin menen siinä ulos asti. Roskat voin viedä, mutta pitempää matkaa pitää harkita. Tunnen oloni jotenkin vaivautuneeksi, ei kai siinä muuta. Olen enemmän housuihmisiä. Ja turha kai mainita, että lyhyitä hameita en edes omista.

”Huutelua” ja muuta epämääräistä lähestymisyritystä ei ole sattunut pitkään aikaan, onneksi. Täällä asuessa en ole kovin montaa kertaa baareissa käynyt, harvoja keikkoja lukuunottamatta, ja kaupungilla liikkuessa -no, siellä nyt joskus kieltämättä törmää paikallisiin kylä- tai kaupunkihulluihin, mutta ne ovat osoittautuneet toistaiseksi aika vaarattomiksi. Oli aikoja ja paikkoja, jolloin tunsin olevani oikea nuijamagneetti. Joillekin kun ei välinpitämätön asenne ja tyly käytös mennyt perille. Minusta ällöttävintä ja veemäisintä on äijänkäppänä iästä riippumatta, joka on tuhannen tuiskeessa ja kuvittelee olevansa kovinkin sykähdyttävä ja haluttua seuraa. Siinä saa sitten kuulla olevansa milloin veemäinen, milloin lesbo. Ihan sama, kunhan häipyy.

Joskus vuosia sitten, olisinko ollut korkeintaan 9-vuotias, olimme menossa isän kanssa autolla paikasta A paikkaan B, matkaa välillä useampi kymmenen kilometriä. Istuin takapenkillä lukemassa jotain, kunnes tajusin, että takana ajava auto on ajanut pitkän matkaa meidän perässä ja jotenkin liian lähellä. Olisi voinut ohittaa jo monta kertaa. Kuskina oli joku sellanen vanhempi mies, ehkä 5-kymppinen minun silmin. Muistan, että tuntui aika ahistavalta ja omituiselta koko se tilanne. Jotenkin osasin aavistaa jo silloin, en vaan tiedä, mitä. Se ei vaan tuntunut ihan normaalilta samaan suuntaan menolta. Sanoin isälle siitä autosta, mutta hän ei nähnyt siinä mitään omituista. Taisi keskittyä ajamiseen ja omiin ajatuksiinsa.

Päästiin melkein perille, kun isä ajoi yhden kaupan parkkipaikalle käydäkseen vielä kaupassa. Minä jäin odottamaan takapenkille. Laitoin ovet lukkoon, koskapa se mies ajoi viereiseen parkkiruutuun, tuli ulos autosta ja jäi seisomaan siihen autojen väliin. Pelkäsin ja tärisin ja yritin piilotella kirjan/lehden takana, etten vain vilkaisisi sinnepäin. Se mies vaan seisoi siinä ja katsoi auton takapenkille.

Kun isä tuli viimein takaisin autolle ja kerroin, että tuo mies on seurannut meitä ja nyt se kyttäsi tänne autoon, isä vain naurahti, että älä höpötä, miksi se niin olisi tehnyt. Eikö se nähnyt sitä, vai eikö uskonut. Se tuntui pahalta ja tuntuu edelleen. Kun lähdettiin parkista pois, se mies palasi hiljalleen omalle autolleen ja samalla katseli meidän perään. Enää se ei lähtenyt ajamaan perässä, mutta pitkän aikaa tarkkailin taakse ja pelkäsin takana tulevia autoja.

Pahinta ei ehkä ollut se omituinen mies, vaan oikeastaan minua harmitti se, miten isä suhtautui asiaan. Ihan niin kuin se olisi ollut vain minun päässäni ja olisin kuvitellut koko tilanteen. Ja olisiko sillä miehellä ollut joku kunnon syy tai selitys käyttäytymiselleen, jos isä olisi mennyt puhuttelemaan sitä? Oliko kaikki pelkkää väärinkäsitystä vai oliko se mies oikeasti joku sekopää? En tiedä. Ikinä en vaan näköjään sitä matkaa unohda.

***
Toinen, mikä palautuu aina silloin tällöin mieleen, on yksi itsensäpaljastaja, johon törmäsin kotikaupunkini edesmenneessä tavaratalossa musiikkiosastolla. Sen täytyi olla vuonna -85. Muistan sen siksi, että etsin tiettyä levyä, kun siihen viereen asettui joku mies. Alkuun en edes tajunnut, mitä on tekeillä, mutta kun se mies kääntyi minuun päin sepalus auki, minullekin valkeni. Hölmistyin aivan totaalisesti! Kyllähän siihen ikään mennessä olin jo tietoinen, että niitäkin sekopäitä maailmaan mahtuu, mutta että minun kohdalle ja just siinä kaupassa!

Yritin olla, niin kuin en huomaisikaan mitään, eipä sillä, että halusinkaan edes katsoa, mutta yritin kierrellä siellä hyllyjen välissä ja saada myyjien huomiota, mutta ne mitään huomanneet. Enkä minä saanut suutani auki sen vertaa, että olisin huutanut ja herättänyt koko kaupan huomion. Häpesin ja nolostuin siitä tilanteesta niin paljon, että menin jotenkin lukkoon, niin ainakin järkeilin myöhemmin. Muistan vaan, että lähdin pikkuhiljaa kaupasta ulos, ostamatta levyä, mutta yhtä ällöttävää kokemusta rikkaampana.

Sellanen pieni yksityiskohta tuohon liittyy, että se mies muistutti erään ylöjärveläisen Suomirokkibändin rumpalia. Niillä oli samanlainen tukka ja parta ainakin siihen aikaan. Taitaa olla vieläkin. Puistattaa.

Muita mainittavia tapauksia ei taida olla - tai jos onkin, olen päässyt niistä paremmin yli. Onko siis ihme, mutta minulle ainakin on jäänyt vuosien varrelta takaraivoon ja alitajuntaan pieni pelko ja varovaisuus melkein kaikkia ja kaikkea kohtaan. Luottamuspula ja tietty epäily on aina jonkun aikaa taustalla, ennenkuin niistä pääsen eroon. Yleensä pääsen, mutta se, ketä päästän "lähelle", onkin asia toinen. Ja vaistot, niitä kannattaa käyttää!