Onko siitä tosiaan 22 vuotta, kun olen viimeksi katsonut Yökeikan? Silloin sitä tuli kelattua videolta kymmeniä kertoja, nauhoitettua jopa C-kasetille, mistä kuuli jutut ja laulut.

Äsken tullut dokumentti tuntui ja kuulosti ihan siltä, niinkuin sen olisi nähnyt eilen; muisti, miltä ne näytti, mitä ne puhui, miten ne ilmeili. Kyyneleitä oli turha pitää loitolla, oli tuo taas sellanen tunnepläjäys, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Minulla on ikävä niitä vanhoja aikoja, vaikkei näissä nykyisissäkään valittamista ole, ainakaan kovin paljon. Kaksi kirjainta ja silti niiden väliin mahtuu koko pieni elämä.