Piippaus

Jos puhelimen näytöllä lukee piippaus, eikö sen kuuluisi silloin piipata, eikä soida tavallisesti!? Olen tässä nyt jonkun tovin yrittänyt näpertää kännykkäni kanssa, mutta kun ei toimi, niin ei toimi. Kyllä se vielä eilen toimi. Sain sätkyn tänään aikaisemmin päivällä, kun puhelin alkoi soida taskussa, vaikka sen piti olla ja olikin piippauksella. Pidän paljon sitä niin, koska en halua välttämättä puhella esim. linja-autossa, ellei ole aivan pakko. Ja joskus vaan en ole sillä tuulella, että jaksaisin vastata saati kuunnella siinä tapauksessa puhelimen soittoa (minun känny on sitä mallia, jota ei voi vaientaa, valitettavasti, enkä halua "lyödä luuriakaan korvaan"). Näitä tapauksia sattuu joskus, kun lehtikauppiaat soittelee. Viksuna olen tallettanut niitä milloin milläkin nimellä, joten joskus niitä voi vältellä. Hyvänä päivänä voin vastata ja sanoa ei kiitos.

En tykkää siitäkään, että linjabiilissä muut puhua pälpättävät omat ja toisten asiat kännykkään. Pakko-puhelut on ok, mutta jos niissä aletaan käymään paskanjauhantaa ja juorukeskusteluja, niin päässäni kihisee ja kuhisee ja yritän pinnistää, etten sanoisi pahasti. Toinen ärsytys aiheutuu niistä mitä omituisimmista soittoäänistä, mitä ihmisillä tuppaa olemaan. Hauskimpia ovat ne, joilla se armas rakkine soi jossain laukun pohjalla, mutta kun eivät itse sitä tajua. Haloo!!

Portinpielessä

Päivän Morossa oli juttua, miten Pispalassa oli yksi tietty portti kähvelletty. Se on se kuuluisa turistinähtävyys; polkupyörän rungosta ja rautaputkista tehty portti, jonka kuva minunkin valokuva-albumia koristaa. Näpsästy joskus vuonna ´95, kun olin käymässä Tampereella kavereitteni tykönä ja kierreltiin ympäri Pispalaa. Mikä lie älynväläys tullut jollekin portinpielessä, että pitänyt sellanen ottaa ja viedä. Uskon kuitenkin, että se löytyy ennemmin tai myöhemmin, koska se on niin erikoinen. Kyllä kai joku on nähnyt sen viemisen tai jos joku kehtaa sen omaan pihaan laittaa, niin johan on! Mielenkiinnolla seuraan tilannetta ja ensi viikon Moroa!

Ikävän aaltoja

Muistan, kun pienenä tehtiin pyöräilylenkkejä äidin ja isän kanssa. Matkat olivat joskus pitkiäkin; ymmärsin vähän vanhempana, kun yritin itse samoja matkoja peese puuduksissa polkea. Olin yleensä äidin kyydissä, pitäen
kovasti kiinni äidin ympäriltä. Tarakalla oli pyyhe taiteltuna, ettei paikat puudu, kun istuskelin siellä takana ja katselin ohi vilahtelevia maisemia. Olenkohan koskaan istunut sellasessa istuimessa - ei ole ainakaan muistikuvia. Isä laittoi yleensä aina pyykkipojalla housun lahkeet ojennukseen, etteivät ne polkiessa mene suitsaitsukkelaan kettinkien väliin. Se oli sitä mukavaa ´70-lukua, kun lahkeet liehu ja Trip-mehu maistu.

Kyllähän ne lahkeet nuorisolla liehuu edelleen, joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Nykyajan nuoret miehet vaan laittavat housun lahkeensa hassusti tennissukkien sisään takaosasta. Onko se joku käytännönpila vai ihan oikeasti muotia? Ainakin niitä sankareita näkyy katukuvassa huolestuttavan paljon. Onhan se kai jollakin tapaa ihan käytännöllistäkin, eipä ainakaan lahkeet kastu ja likastu, kun eivät laahaa maata pitkin, kuten taas joillakin (varsinkin tytöillä) tekee. Äiti opetti aikoinaan, että housun lahkeet voi lyhentää, joskus jopa kaventaa. Taitaa olla sekin vanhanaikaista, mutta on niin moni muukin hyväksi todettu asia tässä maassa.