Piippaus
Jos puhelimen näytöllä lukee piippaus,
eikö sen kuuluisi silloin piipata, eikä soida tavallisesti!? Olen tässä
nyt jonkun tovin yrittänyt näpertää kännykkäni kanssa, mutta kun ei
toimi, niin ei toimi. Kyllä se vielä eilen toimi. Sain sätkyn tänään
aikaisemmin päivällä, kun puhelin alkoi soida taskussa, vaikka sen piti
olla ja olikin piippauksella. Pidän paljon sitä niin, koska en halua
välttämättä puhella esim. linja-autossa, ellei ole aivan pakko. Ja
joskus vaan en ole sillä tuulella, että jaksaisin vastata saati
kuunnella siinä tapauksessa puhelimen soittoa (minun känny on sitä
mallia, jota ei voi vaientaa, valitettavasti, enkä halua "lyödä
luuriakaan korvaan"). Näitä tapauksia sattuu joskus, kun lehtikauppiaat
soittelee. Viksuna olen tallettanut niitä milloin milläkin nimellä,
joten joskus niitä voi vältellä. Hyvänä päivänä voin vastata ja sanoa
ei kiitos.
En tykkää siitäkään, että linjabiilissä muut puhua pälpättävät omat ja
toisten asiat kännykkään. Pakko-puhelut on ok, mutta jos niissä aletaan
käymään paskanjauhantaa ja juorukeskusteluja, niin päässäni kihisee ja
kuhisee ja yritän pinnistää, etten sanoisi pahasti. Toinen ärsytys
aiheutuu niistä mitä omituisimmista soittoäänistä, mitä ihmisillä
tuppaa olemaan. Hauskimpia ovat ne, joilla se armas rakkine soi jossain
laukun pohjalla, mutta kun eivät itse sitä tajua. Haloo!!
Portinpielessä
Päivän Morossa oli
juttua, miten Pispalassa oli yksi tietty portti kähvelletty. Se on se
kuuluisa turistinähtävyys; polkupyörän rungosta ja rautaputkista tehty
portti, jonka kuva minunkin valokuva-albumia koristaa. Näpsästy joskus
vuonna ´95, kun olin käymässä Tampereella kavereitteni tykönä ja
kierreltiin ympäri Pispalaa. Mikä lie älynväläys tullut jollekin
portinpielessä, että pitänyt sellanen ottaa ja viedä. Uskon kuitenkin,
että se löytyy ennemmin tai myöhemmin, koska se on niin erikoinen.
Kyllä kai joku on nähnyt sen
viemisen tai jos joku kehtaa sen omaan pihaan laittaa, niin johan on!
Mielenkiinnolla seuraan tilannetta ja ensi viikon Moroa!
Ikävän aaltoja
Muistan, kun pienenä tehtiin pyöräilylenkkejä äidin ja isän
kanssa. Matkat olivat joskus pitkiäkin; ymmärsin vähän vanhempana, kun
yritin itse samoja matkoja peese puuduksissa polkea. Olin yleensä äidin
kyydissä, pitäen kovasti kiinni äidin ympäriltä.
Tarakalla oli pyyhe taiteltuna, ettei paikat puudu, kun istuskelin
siellä takana ja katselin ohi vilahtelevia maisemia. Olenkohan koskaan
istunut sellasessa istuimessa - ei ole ainakaan muistikuvia. Isä
laittoi yleensä aina pyykkipojalla housun lahkeet ojennukseen, etteivät
ne polkiessa mene suitsaitsukkelaan kettinkien väliin. Se oli sitä
mukavaa ´70-lukua, kun lahkeet liehu ja Trip-mehu maistu.
Kyllähän ne lahkeet nuorisolla liehuu edelleen, joillakin enemmän,
toisilla vähemmän. Nykyajan nuoret miehet vaan laittavat housun
lahkeensa hassusti tennissukkien sisään takaosasta.
Onko se joku käytännönpila vai ihan oikeasti muotia? Ainakin niitä
sankareita näkyy katukuvassa huolestuttavan paljon. Onhan se kai
jollakin tapaa ihan käytännöllistäkin, eipä ainakaan lahkeet kastu ja
likastu, kun eivät laahaa maata pitkin, kuten taas joillakin (varsinkin
tytöillä) tekee. Äiti opetti aikoinaan, että housun lahkeet voi
lyhentää, joskus jopa kaventaa. Taitaa olla sekin vanhanaikaista, mutta
on niin moni muukin hyväksi todettu asia tässä maassa.
torstai, 22. syyskuu 2005
Kommentit