Nyt se on sitten testattu ja todettu Hoon sivuilta löytyneen  testin avulla, että henkinen ikäni on tällä hetkellä 10 vuotta nuorempi, kuin tämä oikea vuosirenkaita kerryttävä määrä. Ei kyllä yllätä sitten yhtään. Olen aina ollut sitä mieltä, että ikä on vaan numeroita, ainakin mitä isommaksi se luku tulee. Jotkut ovat 2-kymppisenä jo 4-kymppisen oloisia ja näköisiä -ja päinvastoin. Tässä taannoin noin nelkytvuotiaalta ystävältäni oli kysytty linja-autoon mennessä, "lasten- vai aikuisten lippu?". Mitä ihmettä mahtoi sen kuskin päässä liikkua.

Joskus vanhoja koulukavereita nähdessä tai lukiessa täältä heidän kuulumisiaan, en voi kun ihmetellä -joskus ihan positiivisesti, mutta aika usein myös huokasta helpotuksesta, että olen kaukana niistä ajoista ja elämäntilanteista. Ne ei vaan sovi minun luonteelle eikä ole koskaan olleet suunnitelmissa (liuta kakaroita ja avioliitto sen ensimmäisen vastaantulijan kanssa ja ehkä joku työ ihmenimikkeellä, jos niitä töitä nyt ehtii edes tekemään, kun on ne lapset ja ihana aviomies passattavana). Toki jokainen eläköön tämän taipaleensa niinkuin parhaaksi näkee, niinhän minäkin teen.

Mikä kumma saa ihmiset ylipäänsä menemään avioon? Vallankin, kun joka puolella kuulee ja näkee, miten onnettomiksi se saa ihmiset. Siltä se ainakin vaikuttaa, koska petetään ja tapellaan ja erotaan ja tehdään vaikka mitä. Ei tarvitse kuin lukea lehtiä ja blogeja tai kuunnella maailman menoa. Minusta tuntuu, että on onnellisempaa olla "vaan" yhdessä, ilman niitä sormuksia. Ja keitä varten ne sormukset edes on? Halutaanko niillä vain näyttää ulkopuolisille, että minullapa on jotain, joka pitää kiinni/josta pidän kiinni. Jos aiotaan olla yhdessä, niin eikö siihen pitäisi riittää yhteinen sopimus. Sehän on minun tietääkseni kahden kauppa. Vai onko se niin tärkeätä joillekin naisille, että täytyy päästä esittämään edes joksikin aikaa jotain helvetin rinsessaa, joka on ennen papin aamenta askarrellut kuukausi kaupalla kaiken maailman tyhjänpäiväisyyksiä, ajaen ehkä puoli sukua ja kaveripiiriä hulluuden partaalle.

Tiedän lähipiiristä paljon onnellisia avioliittoja, pitkiäkin, mutta on myös pitkiä avoliittoja, joissa ei ole edes tarkoitus mennä papin puheille. Tuttavapiiristä löytyy myös pariskunta, joka meni muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen kihloihin "suureen ääneen", suunnitteli häitä vielä isommalla voluumilla ja kaikki oli niin suurta ja ihanaa, ei  mitään rajaa. Kunnes mies päätti tahollaan ylittää ainakin omat rajansa ja "jostain" kuvioihin tuli  toinen nainen. Siihen loppui se onnellinen tarina ja nyt on hääpuku etsimässä uutta morsmaikkua. Että paljonpa kannatti. Onhan niitä onnellisiakin pariskuntia ja perheitä, onneksi, eikä kaikki tarinat pääty eroon, mutta väitän, että vähintään yhtä onnellista ellei onnellisempaa on avoliitossa.

Toinen juttu on sitten nämä lapsiperheet. Tai nuoret parit, jotka aikovat hankkia (hankkimallahan ei saa kuin Hankkijan lippiksen) lapsen/lapsia. Sekö se sitten kruunaisi kaiken? Joillekin ehkä, mutta entäs nämä äitylit ja isukit, jotka sitten lapsia saatuaan, alkavat valittamaan, kun on niin raskasta, eikä ole omaa aikaa, eikä pääse sinne eikä tänne, ja kumpiko on töistä pois, kun sillä ihanalla on räkä poskella jo toista viikkoa ja toinen on aina niin väsynyt ja kurttunen ja ja.. Argh! Kannattaisikohan kaikkea tuota miettiä vähän etukäteen, että mikä vastuu ja työ siitä lapsesta on, eikä se lopu ihan muutamassa vuodessa. Onhan se varmaan ihan rikkauskin, ymmärrän, mutta asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Vaikka en ihan kaikkea hyväksykään, mitä jotkut tekee, niin onhan siinä blogin kirjoittajalla joitakin totuuden siemeniäkin matkassa. Joitakin.