Nyt se on sitten testattu ja todettu Hoon sivuilta löytyneen testin
avulla, että henkinen ikäni on tällä hetkellä 10 vuotta nuorempi, kuin
tämä oikea vuosirenkaita kerryttävä määrä. Ei kyllä yllätä sitten
yhtään. Olen aina ollut sitä mieltä, että ikä on vaan numeroita,
ainakin mitä isommaksi se luku tulee. Jotkut ovat 2-kymppisenä jo
4-kymppisen oloisia ja näköisiä -ja päinvastoin. Tässä taannoin noin
nelkytvuotiaalta ystävältäni oli kysytty linja-autoon mennessä,
"lasten- vai aikuisten lippu?". Mitä ihmettä mahtoi sen kuskin päässä
liikkua.
Joskus vanhoja koulukavereita nähdessä tai lukiessa täältä
heidän kuulumisiaan, en voi kun ihmetellä -joskus ihan positiivisesti,
mutta aika usein myös huokasta helpotuksesta, että olen kaukana niistä
ajoista ja elämäntilanteista. Ne ei vaan sovi minun luonteelle eikä ole
koskaan olleet suunnitelmissa (liuta kakaroita ja avioliitto sen
ensimmäisen vastaantulijan kanssa ja ehkä joku työ ihmenimikkeellä, jos
niitä töitä nyt ehtii edes tekemään, kun on ne lapset ja ihana aviomies
passattavana). Toki jokainen eläköön tämän taipaleensa niinkuin
parhaaksi näkee, niinhän minäkin teen.
Mikä kumma saa ihmiset ylipäänsä menemään avioon? Vallankin, kun joka
puolella kuulee ja näkee, miten onnettomiksi se saa ihmiset. Siltä se
ainakin vaikuttaa, koska petetään ja tapellaan ja erotaan ja tehdään
vaikka mitä. Ei tarvitse kuin lukea lehtiä ja blogeja tai kuunnella
maailman menoa. Minusta tuntuu, että on onnellisempaa olla "vaan"
yhdessä, ilman niitä sormuksia. Ja keitä varten ne sormukset edes on?
Halutaanko niillä vain näyttää ulkopuolisille, että minullapa on
jotain, joka pitää kiinni/josta pidän kiinni. Jos aiotaan olla yhdessä,
niin eikö siihen pitäisi riittää yhteinen sopimus. Sehän on minun
tietääkseni kahden kauppa. Vai onko se niin tärkeätä joillekin
naisille, että täytyy päästä esittämään edes joksikin aikaa jotain
helvetin rinsessaa, joka on ennen papin aamenta askarrellut kuukausi
kaupalla kaiken maailman tyhjänpäiväisyyksiä, ajaen ehkä puoli sukua ja
kaveripiiriä hulluuden partaalle.
Tiedän lähipiiristä paljon onnellisia avioliittoja, pitkiäkin, mutta on
myös pitkiä avoliittoja, joissa ei ole edes tarkoitus mennä papin
puheille. Tuttavapiiristä löytyy myös pariskunta, joka meni muutaman
kuukauden tutustumisen jälkeen kihloihin "suureen ääneen", suunnitteli
häitä vielä isommalla voluumilla ja kaikki oli niin suurta ja ihanaa,
ei mitään rajaa. Kunnes mies päätti tahollaan ylittää ainakin
omat rajansa ja "jostain" kuvioihin tuli toinen nainen. Siihen
loppui se onnellinen tarina ja nyt on hääpuku etsimässä uutta
morsmaikkua. Että paljonpa kannatti. Onhan niitä onnellisiakin
pariskuntia ja perheitä, onneksi, eikä kaikki tarinat pääty eroon,
mutta väitän, että vähintään yhtä onnellista ellei onnellisempaa on
avoliitossa.
Toinen juttu on sitten nämä lapsiperheet. Tai nuoret parit, jotka aikovat hankkia
(hankkimallahan ei saa kuin Hankkijan lippiksen) lapsen/lapsia. Sekö se
sitten kruunaisi kaiken? Joillekin ehkä, mutta entäs nämä äitylit ja
isukit, jotka sitten lapsia saatuaan, alkavat valittamaan, kun on niin
raskasta, eikä ole omaa aikaa, eikä pääse sinne eikä tänne, ja kumpiko
on töistä pois, kun sillä ihanalla on räkä poskella jo toista viikkoa
ja toinen on aina niin väsynyt ja kurttunen ja ja.. Argh!
Kannattaisikohan kaikkea tuota miettiä vähän etukäteen, että mikä
vastuu ja työ siitä lapsesta on, eikä se lopu ihan muutamassa vuodessa.
Onhan se varmaan ihan rikkauskin, ymmärrän, mutta asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Vaikka en ihan kaikkea hyväksykään, mitä jotkut tekee, niin onhan siinä blogin kirjoittajalla joitakin totuuden siemeniäkin matkassa. Joitakin.
keskiviikko, 9. helmikuu 2005
Kommentit