Oli pakko hakea vähän vauhtia tähän päivään ja kävin reippailemassa ulkona. Pitäisi nousta vieläkin aikaisemmin, että ehtisi nauttia aamuhämärästä vähän pidempään. Nyt lumen tultua valostuukin niin nopeasti. Ei sillä, että siinä mitään valittamisen aihetta on, kunhan totesin.

Olen huomannut, että aika-ajoin ajatukset valtaa koira. Eikä mikä tahansa koira, vaan ikioma. Kuinka mukavaa olisi, kun voisi hyvällä syyllä lähteä iltamyöhään ja aamuhämärissä tuonne haahuilemaan, eikä sitä kukaan ihmettelisi, kun remmin päässä olisi koira. Tai kun kesken teeveen katselun hätkähdän ajatusta, kuinka ihanaa olisi, jos tuossa lattialla pötköttelisi koira. Tai vieressä. Olisi ainakin pakko lähteä käymään aina ulkona, oli ilma mikä tahansa, mutta sitä juuri ajan takaa. Nyt on niin helppoa olla vaan ja ihmetellä sisällä, että jopas on ilmoja pidellyt. Jos ei huvita nenää ulos pistää, niin ei, mutta koiran kanssa olisi pakko. Positiivinen pakko.

Olen yrittänyt ajatella myös järjellä, että ehkä tähän asuntoon ei kannattaisi koiraa ottaa. Ei, vaikka kuinka ihmisillä on kerrostaloissa koiria, silti minusta tuntuu, että ei. Tosin riippuuhan se koirasta. Miehelle ei tarvitsisi kovin montaa kertaa asiasta puhua, se olisi jo ajat sitten ottanut meille koiran, jos olisin yhtään näyttänyt vihreää valoa. 
Vielä ei olla päästy asiassa yksimielisyyteen, minkä kokoinen ja rotuinen, paitsi, että sen täytyisi olla koirankokoinen ja mielellään -näköinen. Miehellä on ollut koiria aikaisemmin, mutta minun omat koirakokemukseni ovat vain mummilasta, jossa on aina ollut koira. Siitä ehkä tämä epävarmuus.

Tulee väistämättä mieleen ajatukset, pystynkö ottamaan vastuun ja pitämään siitä huolta ja oppiiko se tavoille ja mikä pahinta; raskinko jättää sen joskus päiväksi yksin, jos kun joudun vaikka töihin. Pieniä asioita, mutta kun tarpeeksi mielessä pyörittää, niin ahistus on hyvällä alulla.

Tätä se on, kun on liikaa aikaa. Siitä syntyy liikaa ajatuksia ja tulee punnittua eri vaihtoehtoja. Vaikeinta on taas se päätöksen teko.