Maa
valkoisena jo toista päivää. Ei ollenkaan hyvä juttu. Yhtä monta päivää
on mieliala ollut kaikkea muuta, kuin korkealla. Jotenkin vain on niin
paska olo. Saamaton, synkkä, ahistava. Aika normaalia, mutta silti se
jaksaa mietityttää, että mikäs nyt on.
Huomenna on pakko mennä ulos. Tänään vielä annan luvan olla
sisätiloissa ja lukea ja kirjoittaa, olla vaan ja ajatella. Pyörittää
eri vaihtoehtoja mielessä ja todeta, että tässä ollaan, eikä muuta voi.
Piste.
Sain eilen luettua sen A-L Härkösen Loppuunkäsitellyn. Alku vähän
takkuili muutama päivä sitten, koska itketti heti alkutuimaan. Totesin,
etten pysty sitä lukemaan. Vielä silloin. Vähän myöhemmin en pystynyt
keskittymään lukemiseen, kun päässä oli muita asioita. Mutta eilen luin
sen loppuun ja jäihän siitä aika liikuttava olo.
Omassa ihan lähipiirissä
ei ole itsemurhia tehty, mutta yksi kaveri vuosia sitten päätti
päivänsä rautatiellä. Ne tapahtumat ja varsinkin ennen sitä päivää ovat
pyörineet joskus vieläkin mielessä ja jotenkin tuli samanlaisia
ajatuksia (ei mikään yllätys) silloin ja vielä nyt, mitä Härkösellä
siskonsa kuolemasta ja sen taustoista. Loppujen lopuksi; kuka on se
itsekäs; itsemurhan tekijä vai me, jotka jäämme tänne ehkä vastauksia
vaille? Jossittelut on vähän turhia, mutta kieltämättä niidenkin aika
tuli ja tulee aina. Pahinta oli se, kun toinen kielsi tietyt ajatukset,
vaikka itse uskoinkin niihin peläten niiden toteutumista. Mitä silloin
voi tehdä, kun toinen sanoo, että älä pelkää, en minä mitään tee. Ja muutama päivä sen jälkeen meni ja teki. Suru ja viha olivat aika tuttuja tunteita siihen aikaan.
Sen tapauksen jälkeen aloin pelätä enemmänkin sitä, että mikä päivä
tahansa voi olla se viimeinen, jolloinka menettää sen kaverin, ystävän,
omaisen. En koskaan omaa kuolemaani ole osannut pelätä tai pahemmin ole
edes ajatellut, mutta pahimpana pidän sitä ajatusta, että jollekin toiselle, läheisille tapahtuu jotakin. Mitä enemmän sitä asiaa miettii, sitä enemmän se tuntuu pahalta.
torstai, 27. lokakuu 2005
Kommentit