Maa valkoisena jo toista päivää. Ei ollenkaan hyvä juttu. Yhtä monta päivää on mieliala ollut kaikkea muuta, kuin korkealla. Jotenkin vain on niin paska olo. Saamaton, synkkä, ahistava. Aika normaalia, mutta silti se jaksaa mietityttää, että mikäs nyt on. Huomenna on pakko mennä ulos. Tänään vielä annan luvan olla sisätiloissa ja lukea ja kirjoittaa, olla vaan ja ajatella. Pyörittää eri vaihtoehtoja mielessä ja todeta, että tässä ollaan, eikä muuta voi. Piste.

Sain eilen luettua sen A-L Härkösen Loppuunkäsitellyn. Alku vähän takkuili muutama päivä sitten, koska itketti heti alkutuimaan. Totesin, etten pysty sitä lukemaan. Vielä silloin. Vähän myöhemmin en pystynyt keskittymään lukemiseen, kun päässä oli muita asioita. Mutta eilen luin sen loppuun ja jäihän siitä aika liikuttava olo.


Omassa i
han lähipiirissä ei ole itsemurhia tehty, mutta yksi kaveri vuosia sitten päätti päivänsä rautatiellä. Ne tapahtumat ja varsinkin ennen sitä päivää ovat pyörineet joskus vieläkin mielessä ja jotenkin tuli samanlaisia ajatuksia (ei mikään yllätys) silloin ja vielä nyt, mitä Härkösellä siskonsa kuolemasta ja sen taustoista. Loppujen lopuksi; kuka on se itsekäs; itsemurhan tekijä vai me, jotka jäämme tänne ehkä vastauksia vaille? Jossittelut on vähän turhia, mutta kieltämättä niidenkin aika tuli ja tulee aina. Pahinta oli se, kun toinen kielsi tietyt ajatukset, vaikka itse uskoinkin niihin peläten niiden toteutumista. Mitä silloin voi tehdä, kun toinen sanoo, että älä pelkää, en minä mitään tee. Ja muutama päivä sen jälkeen meni ja teki. Suru ja viha olivat aika tuttuja tunteita siihen aikaan.

Sen tapauksen jälkeen aloin pelätä enemmänkin sitä, että mikä päivä tahansa voi olla se viimeinen, jolloinka menettää sen kaverin, ystävän, omaisen. En koskaan omaa kuolemaani ole osannut pelätä tai pahemmin ole edes ajatellut, mutta pahimpana pidän sitä ajatusta, että jollekin toiselle, läheisille tapahtuu jotakin. Mitä enemmän sitä asiaa miettii, sitä enemmän se tuntuu pahalta.