Mien nyt oikein tiä, miten tämän sanois, niin sanon sen näin, niinko naputan. Tai siis naputan, niinko sanoisin. Älkää säikähtäkö, tästä ei tuu tapa.

Kiitos kaikille onnitteluista ja muista kivoista asioista tuolla edellisen merkinnän kommenttilootassa sekä sähköpostissa; niihin palailen taas tuonnempana, ehkä huomenna.

Tulin joku aika sitte kävelyltä. Vintti houkutteli raittiiseen ulkoilmaan ja koska se soitto tuli parhaaseen aikaan, lähin sekunnin jahkailun jälkeen. Hyvä niin, tuo syksynen ilma, hämärä mettä ja pimenevä ilta; ihan parasta. Olin unohtanu, miltä se kaikki näyttää tähän aikaan vuodesta näin iltasella. Aina ei näköjään tartte sitä pyörää alle, muistin taas. Ja olinpa ensimmäistä kertaa tässä kaupungissa metsässä, vaikkakin melkein ihmisten takapihoilla, mutta mitäs rakentavat niin tiiviisti.

Ennen haahuilemaan lähtöä kerkesin kyllä kurkata tänne ja löysin monta ihanaa kommenttia. Sen verran ehin tajuta lukemaani, että itkuhan siinä meinas tulla ja tuliki. Ootta te kyllä ihania!

Aika näyttää, miten äkkiä
totuus ja se työelämän arki iskee taas päin näköä, mutta sitä ootellessa.. otettava kaikki irti ja yritettävä taas iteki sopeutua "normaaliin" päiväjärjestykseen. Sen verran voin sanoa, että paikka on omaa alaa, vaikkakin paljon uutta ja aivan erilaista, mitä olen ikinä koskaan tehny. Tykkään varmasti, tai ainakin nyt näillä ennakkotiedoilla tuntuu siltä.

Ja mitä siitä, jos ja kun niitä huonoja päiviä tulee? Luen tämän päiväset merkinnät ja muistelen muutenkin työttömiä aikoja; kyllä luulis taas helpottavan.

Tämä on nyt vähän tämmönen toope merkintä, mutta mitään en oo ottanu. Enkä varsinkaan sitä skumppaa. Kahvi oli sentään keitetty, kun tulin lenkiltä. Ei taida mies tajuta yhtään sen paremmin, kuin miekään, mitä tänään tapahtu. On tässä sen verran sulattelemista mullaki.

Muistilappu
huomenna on paremmin on kuitenkin edelleen otsassa. Kaiken varalta.