Mikähän
siinä on, että ihminen, joka on jo parisuhteessa, aloittaa uuden,
rinnakkaissuhteen, vähän niinkuin vasemmalla kädellä. Tai mikä saa
ihmisen "sekaantumaan" varattuun. Toki eri asia on, ellei tiedä
asioiden todenperäisyyttä, mutta jos nyt oletetaan, että tiedetään
liikkuvan vaarallisilla vesillä.
En voi kirjoittaa, enkä
puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta kovasti olen noita asioita
miettinyt, lukenut aiheesta (blogeja, lehtijuttuja,
yleisönosastokirjeitä) sekä välillä seurannut sivusta. Ja ihmetellyt.
Enkä nyt tarkoita mitään pahansuopaista ihmettelyä ja kauhistelua, vaan
sellasta vilpitöntä "miksi?", "miten?"
Jokaisella osapuolella
on varmasti omat syynsä ja selityksensä ja niitä on yhtä monta, kuin on
asianosaistakin. Turha minun niitä on tässä luetella. Tuntuu vaan, että
eikö sitä mene aika hajalle? Kaikin puolin. On varmasti "onnellisiakin
loppuja", mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että enemmän niissä
häslingeissä mennään rikki.
Tutustuin muutama vuosi sitten
Koohon (K), joka oli tahollaan naimisissa, lapsiakin oli. Kai hän haki
jotain vaihtelua elämäänsä ja arkeen. Pahaksi onnekseni me törmättiin.
Alkuun ei ollut mitään ongelmia. Tiesin taustansa ja tilanteensa, eikä
minulla ollut tarkoituskaan mennä siihen soppaan mukaan. Minusta ei
yksinkertaisesti ollut siihen. Ei silloin, eikä kyllä muutoinkaan. Ei
vaan ole minun juttuni.
Mutta eipä ne kahvihetket ja
juttutuokiot keltään olleet pois. Oli oikeastaan mukava tutustua uuteen
ihmiseen, löytää uusi kaveri niinkin hassulla tavalla. Tavallaan siinä
näki asioita ihan eri silmin, kun olimme kuitenkin aika eri
lähtökohdista ja aivan eri tilanteissa. Koo ukkomies, minä hyvää
vauhtia jämähtämässä paikoilleni yksikseni. Hyvä - paha tilanne, jos
sen olisi antanut mennä pidemmälle. Vaan kun ei.
Vajaa pari
vuotta pidimme yhteyttä ja näimme epäsäännöllisen säännöllisesti.
Pientä salailua oli koko ajan, koskapa oli aivan turhaa tehdä
kärpäsestä härkänen ja aiheuttaa ulkopuolisille väärinkäsityksiä ja
pahaa mieltä. Varsinkaan kun ei ollut mitään syytä eikä aihetta.
Loppujen lopuksi kävi niinkuin pelkäsin. Tykästyin Koohon liikaa,
vaikka järki sanoi toista. Oli pakko alkaa pitämään "välimatkaa" ja
yrittää ajatella muita asioita ja ihmisiä. Yhteydenpitoa oli pakko ja parempi vähentää ja pikkuhiljaa lopettaa kokonaan. Helpommin sanottu, kuin tehty.
***
Mutta tein sen. Ja pääsin yli. Oli pakko päästä. Kun myöhemmin nähtiin sattumalta,
Koo kertoi olevansa eronnut. Jotenkin tiesin, että siihen se lopulta
päätyy. Ei kai sitä hänen silloista "peliään" monikaan katsoisi läpi
sormien. Nykyään kun on ohimennen nähty, moikataan hyvillä mielin ja
voin vaan todeta, että oli hyväkin tutustua siihen ihmiseen, mutta
vielä parempaa oli, kun pääsin irti.
Asiat vaan joskus
tapahtuvat ja menevät niin, miten niiden ei ole suunnitellut tai edes
kuvitellut menevän. On kuitenkin jokaisen oma asia, minkä valinnan
tekee. Luulen kuitenkin pikkusen ymmärtäväni
niitä, jotka ottavat sen toisenlaisen askeleen ja antavat mennä. Koska
kaikkihan on mahdollista ja järki ja tunteet harvoin kulkevat käsi
kädessä. Mutta onneksi minä olenkin vain tällanen tunteellinen realisti
pessimisti.
torstai, 10. marraskuu 2005
Kommentit