Mikähän siinä on, että ihminen, joka on jo parisuhteessa, aloittaa uuden, rinnakkaissuhteen, vähän niinkuin vasemmalla kädellä. Tai mikä saa ihmisen "sekaantumaan" varattuun. Toki eri asia on, ellei tiedä asioiden todenperäisyyttä, mutta jos nyt oletetaan, että tiedetään liikkuvan vaarallisilla vesillä.

En voi kirjoittaa, enkä puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta kovasti olen noita asioita miettinyt, lukenut aiheesta (blogeja, lehtijuttuja, yleisönosastokirjeitä) sekä välillä seurannut sivusta. Ja ihmetellyt. Enkä nyt tarkoita mitään pahansuopaista ihmettelyä ja kauhistelua, vaan sellasta vilpitöntä "miksi?", "miten?"

Jokaisella osapuolella on varmasti omat syynsä ja selityksensä ja niitä on yhtä monta, kuin on asianosaistakin. Turha minun niitä on tässä luetella. Tuntuu vaan, että eikö sitä mene aika hajalle? Kaikin puolin. On varmasti "onnellisiakin loppuja", mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että enemmän niissä häslingeissä mennään rikki.

Tutustuin muutama vuosi sitten Koohon (K), joka oli tahollaan naimisissa, lapsiakin oli. Kai hän haki jotain vaihtelua elämäänsä ja arkeen. Pahaksi onnekseni me törmättiin. Alkuun ei ollut mitään ongelmia. Tiesin taustansa ja tilanteensa, eikä minulla ollut tarkoituskaan mennä siihen soppaan mukaan. Minusta ei yksinkertaisesti ollut siihen. Ei silloin, eikä kyllä muutoinkaan. Ei vaan ole minun juttuni.

Mutta eipä ne kahvihetket ja juttutuokiot keltään olleet pois. Oli oikeastaan mukava tutustua uuteen ihmiseen, löytää uusi kaveri niinkin hassulla tavalla. Tavallaan siinä näki asioita ihan eri silmin, kun olimme kuitenkin aika eri lähtökohdista ja aivan eri tilanteissa. Koo ukkomies, minä hyvää vauhtia jämähtämässä paikoilleni yksikseni. Hyvä - paha tilanne, jos sen olisi antanut mennä pidemmälle. Vaan kun ei.

Vajaa pari vuotta pidimme yhteyttä ja näimme epäsäännöllisen säännöllisesti. Pientä salailua oli koko ajan, koskapa oli aivan turhaa tehdä kärpäsestä härkänen ja aiheuttaa ulkopuolisille väärinkäsityksiä ja pahaa mieltä. Varsinkaan kun ei ollut mitään syytä eikä aihetta.

Loppujen lopuksi kävi niinkuin pelkäsin. Tykästyin Koohon liikaa, vaikka järki sanoi toista. Oli pakko alkaa pitämään "välimatkaa" ja yrittää ajatella muita asioita ja ihmisiä.
Yhteydenpitoa oli pakko ja parempi vähentää ja pikkuhiljaa lopettaa kokonaan. Helpommin sanottu, kuin tehty.

***
Mutta tein sen. Ja pääsin yli. Oli pakko päästä.
Kun myöhemmin nähtiin sattumalta, Koo kertoi olevansa eronnut. Jotenkin tiesin, että siihen se lopulta päätyy. Ei kai sitä hänen silloista "peliään" monikaan katsoisi läpi sormien. Nykyään kun on ohimennen nähty, moikataan hyvillä mielin ja voin vaan todeta, että oli hyväkin tutustua siihen ihmiseen, mutta vielä parempaa oli, kun pääsin irti.

Asiat vaan joskus tapahtuvat ja menevät niin, miten niiden ei ole suunnitellut tai edes kuvitellut menevän. On kuitenkin jokaisen oma asia, minkä valinnan tekee. Luulen kuitenkin pikkusen ymmärtäväni niitä, jotka ottavat sen toisenlaisen askeleen ja antavat mennä. Koska kaikkihan on mahdollista ja järki ja tunteet harvoin kulkevat käsi kädessä. Mutta onneksi minä olenkin vain tällanen tunteellinen realisti pessimisti.