Masjävlar -elokuvan aikana ja jälkeen palautui taas mieleen oma jossitteluni, minkälaista minun elämä olisi, jos minulla olisi sisko tai veli.

Jostain syystä en ole koskaan kysynyt äidiltä ja isältä, miksi jäin ainoaksi murheen- ja ilonkryyniksi. Vaikka meillä on aika avoimet ja läheiset välit, on ollut jotenkin vaikea ottaa puheeksi koko aihetta. En tiedä, mikä siinä on muka niin vaikeaa. Jos en pysty asiasta kysymään, tiedän, että tulen sitä vielä joku päivä katumaan. Pelkäänkö alitajuisesti vastausta vai varonko loukkaamasta heidän tunteita, kun en tiedä, miten asiat oikeasti on. Tai jos revin auki jotakin, mikä on aikoinaan laitettu taka-alalle.
Kai sille jokin selitys on, miksi olen ainoa? Kysymyksiä, joihin ehkä saisin vastauksen, jos vaan uskaltaisin kysyä.

Vaikka olenkin ainokainen, en ole kokenut sitä huonoksi puoleksi ollenkaan. Jos olisin voinut valita, olisin halunnut mieluummin veljen, 1-2 vuoden ikäerolla suuntaan tai toiseen. Lapsuuskavereissa oli pelkästään siskoksia, joten senkin takia halusin jotakin erilaista.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä varmemmaksi on tullut mielikuva, että veli olisi "parempi", kuin sisko. Sivustaseuraajana on tullut pantua merkille, että siskoksilla on isompi vaara joutua "sotajalalle", kuin "siskolla ja sen veljellä". Onko se sitten sama, kuin yleensä naisten kesken, että herkemmin tulee erimielisyyksiä?

Nyt kun vanhemmat alkavat olla jo siinä iässä, että ajankohtaisiksi tulevat monenlaiset asiat, kieltämättä joskus mietityttää, miten hyvä olisi, jos minun lisäksi olisi edes yksi. Meillä tätä välimatkaakin on useampi sata kilometriä, joten en täältä käsin voi olla niin mukana, kuin jos asuisin samalla paikkakunnalla tai edes samassa läänissä.

Välillä pelottaa ja surettaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun tietää, että sekin päivä vielä tulee, että jään "yksin". Toisaalta, ei ole siskoa eikä veljeä, kenen kanssa riidellä, mutta ei myöskään ketään sisarusta tukena, kun vanhempia ei enää ole.