Tästä tuli aika elokuvapainotteinen sunnuntai. Aamulehden liitteessä oli kilpailu, missä pitää tunnistaa piirroksista kotimaisia elokuvia. Jäin heti koukkuun. Niitä nyt ollaan pitkin päivää mietitty ja netistä tarkistettu. Aika hyvä saalis, mutta jatkan vielä. Ei anna sinni periksi tässäkään asiassa. Huomaa kyllä, että minulle tutumpia on nuo suomalaiset elokuvat, kun joskus netissä törmäsin samantapaiseen tehtävään ulkomaalaisista elokuvista, niin eihän niitten nimiä muistanut. Vähän sama musiikin suhteen. Kuuntelen muutenkin sujuvammin kotimaista, vaikka välillä englantia vääntäisivätkin.

Olen käynyt tänään peräti liikekannallakin, kun ajattelin, että pääsen paljon vähemmällä, kun lähden miehen mukaan kauppaan ja käytiin samalla tyhjentämässä rojuja kierrätyspisteeseen. Huomista arkea odotan taas, kuin hullo puuroa.

On ollut aika puistattavaa (hyvällä tavalla) lukea Haahiksen juttuja. Jankutan nyt oikein urakalla, mutta en voi sille mitään, että olen aivan ihmeissäni lukenut hänen merkintöjä. Miten voi olla niin samoja asioita ja makuja. No, kyllähän niitä voi olla, mutta on tosi monta vuotta siitä, kun olen viimeksi törmännyt toiseen samanlaiseen ihmiseen (vaikkakin ollaan varmaan ihan erilaisia sitten loppupeleissä, mutta mitä sillä nyt on väliä). Tai ainakin joissain asioissa ollaan kuin toistemme kopio ainakin omasta mielestäni, eh. Tunnistan niin paljon samoja rivejä.

Ei kai voi muu selittää, kuin se, että ollaan molemmat oltu lapsena Fiat 127:n takapenkillä, oletan. Hän kirjoitti, että äidillään on ollut ko. Fiiu, meillä on ollut myös. Pari-kolmekin ja yhden kyydissä ollessani olen ollut elämäni tähän asti ensimmäisessä ja viimeisessä kolarissa, kun yksi nainen ajoi kuulemma kolmion takaa meidän kylkeen. Hämäriä muistikuvia tapahtuneesta.

Ala-asteella ollessani muistan myös n ja Dingon vastakkainasettelun. En tykännyt silloin Dingosta "yhtään", mutta Yö teki tepposet - ja tässä on tulos. Muistan sen, kun Dingon Sinä ja minä tuli Levyraadista ja sehän teki oman vaikutuksensa. Ymmärsin jo nuoresta lähtien takkutukkien ja hyvän musiikin päälle. Seuraavana päivänä koulussa oli päivän puheenaiheena kyseinen esitys ja orkesteri. Meitä oli luokassa ehkä kaksi, jotka kehuimme ja puolustelimme sellasia takkutukkia ja sellasta musiikkia. Muut haukkuivat, minkä ehtivät. No, se oli vasta alkua, huomasin sitten myöhemmin vuosien saatossa.

Entäs sitten se ero, haiseeko vai tuoksuuko joku tai jokin. Minun mielestä kaikki aina HAISEE. Joko hyvälle tai pahalle, mutta se haisee. Tuoksu ja tuoksuu ei oikein kuulu minun sanavarastoon ja jos joudun niitä joskus jossain tilanteessa käyttämään, se on teeskentelyä ja väkisin väännettyä, ihan niin kuin tämä teksti tuppaa täällä olemaan. Ko enhän mie oikeasti näin kirjota enkä puhu. Kommenttilaatikoissa olen ottanu oikeuen vähän oikasta.

Ei hemmetti, tulisi talvi ja pakkaset, niin nuo muutamat tietyt kakarat pysyisivät ehkä sisällä, eivätkä olisi KIRKUMASSA tuossa ikkunan alla. Harmi, ettei tämä ole ääniblogi, en voi siirtää tuota KILJUMISTA tähän saatteeksi.

Minun hermot katkesi just tähän.

Taas kerran.