Vielä
ei ole niitä iltoja, että tarkenisin istua parvekkeella ja kuunnella
hiljaisuutta (tai vastaavasti naapureitten elämöintiä). Odotan jo sitä
päivää, että pääsen vaihtamaan kanervat orvokkeihin ja muutenkin
laittamaan parvekkeen taas siihen kuntoon, että siellä passaa
istuskella ja ihmetellä. Kotiseudulla oli tapana vaihtaa kesärenkaat
vappuna, täällä laitan kesäkukkia partsille. Viime syksynä yhtenä
niistä illoista näin elämäni ensimmäisen ketun menevän takapihan
kävelytiellä. Epäilin kyllä näkeväni harhoja, mutta koska häntä oli
kettumainen ja seuraavalla viikolla Aamulehti uutisoi, että täälläpäin
niitä on, niin uskottava se oli.
Tänään oli aika pitkä päivä, hyvällä tavalla. Monta tuntia aikaa tehdä
vaikka mitä. Koulujuttuja pääasiassa, mutta siinä sivussa vähän
siivosin ja kävin läpi vaatehuonetta. On taas muutama pussi UFFin
laatikkoon. Oli kiva huomata, että kaapista löytyi farkkuja, jotka
olivat liian löysiä! Sehän tarkoittaa sitä, että talven ja kevään
kävelyt eivät ole menneet hukkaan, eikä puntari valehtele. Tavoitetta
ei ole ollut, kunhan nyt suht entiseen lukemaan pääsisin, mikä se
sitten lieneekään ja mistä asti punnittuna. Mutta tämän päiväinen
väliaikahuomio teki kyllä terää.
Muutama ärräpää pääsi tosin jo aamun kauppareissulla. Mikä kumma siinä
on, että melkein aina Prismaan sattuu kaikki ne haahuilijat ja
kiireilijät ja paskantärkeilijät? Siis kaikkien niitten muitten
lisäksi. Eikä se ole vaan yhden ja ainoan Prisman asiakkaat, vaan tämän
päiväinen oli jo toinen. Toissa lauantaina oli ehkä tähän asti huippu.
Joku äijä viuhtoi menemään ostoskärryjen kanssa pitkin poikin hyllyjen
välissä ja päristeli kyydissä olleelle lapselle, niinkuin auto
konsanaan pttrrrrrprrttrrr... Ei se vielä mitään, mutta se huuteli
siellä toisaalla olevalle vaimolleen (?), että missä heidän toinen (vai
kuinka mones lie) lapsi on ym. vähemmän tärkeää. Ihan, niinkuin siellä
kaupassa ei olisi ollut ketään muita, kuin heidän perhe. Oli sentään
lauantairuuhka, joten sitä populaa tosiaan oli. Meistä muista ei vaan
lähtenyt läheskään yhtä paljon sitä ääntä. Eräs rouva hyllyjen välissä
kuului sanovan sille miehelle, että älä huuda,
mutta en jäänyt seuraamaan, oliko se miehen kadoksissa ollut vaimo vai
oliko vain toinen ärsyyntynyt asiakas, joka kehtasi mainita asiasta. Me
kuitenkin poistuttiin paikalta, kun tiesi, että loput tavarat saa
toisestakin kaupasta. Onneksi.
Tämän päivän Prismailu oli sitten taas liikennekaaosta kerrakseen. Onko
ne kaupat muka niin sekavia, vai mistä johtuu, että ihmiset työntävät
kärryjään miten sattuu ja menevät mihin suuntaan tykkäävät. Toiset
jäävät keskelle käytäviä juoruamaan, niinkuin olisivat kylän raitilla
konsanaan. Eräskin rouva päätti jättää poikittain
tyhjän kärrynsä kulkutielle, kun päättikin mennä toisaalle katsomaan
jotain kippoa vähän tarkemmin. Anna mun kaikki kestää! Toki oli taas
oma virhe mennä siihen aikaan ja sellaseen kauppaan, mutta joskus on
vaan pakko. Nytkin piti ostaa tulostimeen mustetta, eikä sitä vielä
lähiruokakaupassa myydä.
Toukokuun eka viikolla mennään käymään koti-kotona. Ihan vaan
muutamaksi päiväksi, mutta tyhjää parempi sekin. Välimatkan takia
käynnit on aika harvassa ja varsinkin nyt, kun me molemmat miehen
kanssa ollaan täällä kiinni. Aika hyvin olen koti-ikävästä päässyt
irti, mutta aina välillä tulee sellanen ontto olo... ehkä se on ikävä,
ohi menevä hetki kylläkin, mutta sen ehtii huomata. Ei tarvita kuin
kotiseudun sanomat ja sieltä joku tuttu lehtikuva tai tuttu
kuolinilmoitus. Jossakin läikähtää jotain. Ei kuitenkaan niin yli, että
haluaisin muuttaa sinne takaisin. En ainakaan vielä, kun ei ole pakko.
Asiaa täytyy joskus harkita, jos se päivä tulee eteen. Vielä ei ole sen
aika.
lauantai, 16. huhtikuu 2005
Kommentit