Vielä ei ole niitä iltoja, että tarkenisin istua parvekkeella ja kuunnella hiljaisuutta (tai vastaavasti naapureitten elämöintiä). Odotan jo sitä päivää, että pääsen vaihtamaan kanervat orvokkeihin ja muutenkin laittamaan parvekkeen taas siihen kuntoon, että siellä passaa istuskella ja ihmetellä. Kotiseudulla oli tapana vaihtaa kesärenkaat vappuna, täällä laitan kesäkukkia partsille. Viime syksynä yhtenä niistä illoista näin elämäni ensimmäisen ketun menevän takapihan kävelytiellä. Epäilin kyllä näkeväni harhoja, mutta koska häntä oli kettumainen ja seuraavalla viikolla Aamulehti uutisoi, että täälläpäin niitä on, niin uskottava se oli.

Tänään oli aika pitkä päivä, hyvällä tavalla. Monta tuntia aikaa tehdä vaikka mitä. Koulujuttuja pääasiassa, mutta siinä sivussa vähän siivosin ja kävin läpi vaatehuonetta. On taas muutama pussi UFFin laatikkoon. Oli kiva huomata, että kaapista löytyi farkkuja, jotka olivat liian löysiä! Sehän tarkoittaa sitä, että talven ja kevään kävelyt eivät ole menneet hukkaan, eikä puntari valehtele. Tavoitetta ei ole ollut, kunhan nyt suht entiseen lukemaan pääsisin, mikä se sitten lieneekään ja mistä asti punnittuna. Mutta tämän päiväinen väliaikahuomio teki kyllä terää.

Muutama ärräpää pääsi tosin jo aamun kauppareissulla. Mikä kumma siinä on, että melkein aina Prismaan sattuu kaikki ne haahuilijat ja kiireilijät ja paskantärkeilijät? Siis kaikkien niitten muitten lisäksi. Eikä se ole vaan yhden ja ainoan Prisman asiakkaat, vaan tämän päiväinen oli jo toinen. Toissa lauantaina oli ehkä tähän asti huippu. Joku äijä viuhtoi menemään ostoskärryjen kanssa pitkin poikin hyllyjen välissä ja päristeli kyydissä olleelle lapselle, niinkuin auto konsanaan pttrrrrrprrttrrr... Ei se vielä mitään, mutta se huuteli siellä toisaalla olevalle vaimolleen (?), että missä heidän toinen (vai kuinka mones lie) lapsi on ym. vähemmän tärkeää. Ihan, niinkuin siellä kaupassa ei olisi ollut ketään muita, kuin heidän perhe. Oli sentään lauantairuuhka, joten sitä populaa tosiaan oli. Meistä muista ei vaan lähtenyt läheskään yhtä paljon sitä ääntä. Eräs rouva hyllyjen välissä kuului sanovan sille miehelle, että älä huuda, mutta en jäänyt seuraamaan, oliko se miehen kadoksissa ollut vaimo vai oliko vain toinen ärsyyntynyt asiakas, joka kehtasi mainita asiasta. Me kuitenkin poistuttiin paikalta, kun tiesi, että loput tavarat saa toisestakin kaupasta. Onneksi.

Tämän päivän Prismailu oli sitten taas liikennekaaosta kerrakseen. Onko ne kaupat muka niin sekavia, vai mistä johtuu, että ihmiset työntävät kärryjään miten sattuu ja menevät mihin suuntaan tykkäävät. Toiset jäävät keskelle käytäviä juoruamaan, niinkuin olisivat kylän raitilla konsanaan. Eräskin rouva päätti jättää poikittain tyhjän kärrynsä kulkutielle, kun päättikin mennä toisaalle katsomaan jotain kippoa vähän tarkemmin. Anna mun kaikki kestää! Toki oli taas oma virhe mennä siihen aikaan ja sellaseen kauppaan, mutta joskus on vaan pakko. Nytkin piti ostaa tulostimeen mustetta, eikä sitä vielä lähiruokakaupassa myydä.


Toukokuun eka viikolla mennään käymään koti-kotona. Ihan vaan muutamaksi päiväksi, mutta tyhjää parempi sekin. Välimatkan takia käynnit on aika harvassa ja varsinkin nyt, kun me molemmat miehen kanssa ollaan täällä kiinni. Aika hyvin olen koti-ikävästä päässyt irti, mutta aina välillä tulee sellanen ontto olo... ehkä se on ikävä, ohi menevä hetki kylläkin, mutta sen ehtii huomata. Ei tarvita kuin kotiseudun sanomat ja sieltä joku tuttu lehtikuva tai tuttu kuolinilmoitus. Jossakin läikähtää jotain. Ei kuitenkaan niin yli, että haluaisin muuttaa sinne takaisin. En ainakaan vielä, kun ei ole pakko. Asiaa täytyy joskus harkita, jos se päivä tulee eteen. Vielä ei ole sen aika.