Eikö
koti pitäisi olla paikka, jossa saa olla rauhassa omine ajatuksineen ja
tekoineen. Ei tarvitsisi olla koko ajan varpaillaan ja kireänä kuin
viulunkieli. Kuunnella ja olla varuillaan, valppaana sanomaan tiukkakin sana,
jos on tarpeen. Yritän laskea kymmeneen, etten räjähtäisi, etten näyttäisi koko
ajan kaikille, miten paljon minua vituttaa nykyään asua tässä talossa, koska
sen tunteen saa aikaiseksi vain ja ainoastaan yksi naapuri. Turha myöskään enää tulla sanomaan, että lapset halusivat, turha käyttää heitä tekosyinä, koska ne kullannuput eivät saa sanaa suusta tuossa pihalla ollessaan keskenään. Niin läpinäkyvää!
Talon etsintä ei
kun kiihtyy ja samaa vauhtia kasvaa epätoivo, koska sopivaa ei vaan tule vastaan.
Tai tulee, mutta kun hinnat hipoo meidän pilviä, niin minkäs siinä mahtaa, kuin
jatkaa etsimistä. Vajaan sadan kilometrin päässä on yksi helmi, mutta pakkohan
se on löytyä lähempää! Kesämökkiä ollaan myös katseltu, mutta ei se riitä, että
tästä pääsisi viikonlopuiksi tai muutamaksi päiväksi pois; tästä täytyy päästä
kokonaan pois.
Laitoin aamulla sähköpostia työpaikasta, jota havittelen ja jota olen viimeksi hakenut.
Valinta ei ollut vielä ratkennut ja hakijoita oli ollut vajaa sata. Just.
Toivonkipinät taitaa olla kohta pelkkiä muistoja vain. Ei minun kunto ole niin hyvä,
että jaksaisin pyöräillä monta tuntia joka päivä, vältelläkseni parhaani mukaan
vain yhtä helkutin tietotoimistoa. Menisin mieluummin töihin ja olisin päivän
töissä tienaamassa.
Kauppareissulla sorruin ihan tahallani ostamaan Jimin.
Ajattelin, että olkoon! Poljettuja kilometrejä oli jo niin monta takana ja
saman verran edessä, että kyllä se sen kestää. Sehän oli vaan yksi Jim. Ei
kestänyt viittä sekuntia, kun sen söi.
Paluumatkalla kirvasin mielessäni, että
eikö kannattaisi opettaa pikkulapsia ensin polkemaan yleisillä pyöräteillä,
ennen kuin niitä päästää monta metriä yksistään eteenpäin. Alikulkutunnelista pyöräili
eteen pikkuneiti, mutta ei siinä varsinaista vaaraa ollut, koska varon itse
niitä paikkoja. En halua ketään päälleni sivusta enkä mistään muustakaan
suunnasta. Onneksi nytkin aavistin jotenkin, että joku sieltä kuitenkin kurvailee
tuhatta sataa, niinpä hiljensin omaa vauhtiani. Pikkuneiti toikkaroi laidalta
toiselle ja yritin arvailla, minne hän päätyy. En ehtinyt pirauttaa kelloa, kun
äitinsä (?) huusi kauempaa tyttöä nimeltä. Kuuliaisena hän vastasi "mitäää?" kääntyen katsomaan ja toikkaroi taas minne sattuu. Siinä vaiheessa sanoin hänelle, että koitas nyt
päättää, kummalla puolella ajat ja jatkoin matkaa. Tosin eihän se vauhti enää
ylämäessä riittänyt. Ei kun taluta mäki ylös ja aloita uudestaan.
Tytön onni oli se, että en ollut kiukkuisimmasta päästä ohittava täti, enkä mikään tuhatta ja sataa kiitävä. Luotan myös siihen, että äitinsä ehkä säikähti itse sen verran pahasti, että kaipa hän paasasi ihan tarpeeksi, jahka ehti paikalle. Niin se oppi paremmin menee perille, säikähdyksen kautta. Eipä toikkaroisi enää. Ei ainakaan samalla reissulla.
Niin myös muistelisin oppineeni itse aikoinaan. Säikähtämällä ja kantapään kautta.
Kommentit