Just. Ei näin.

Päivänä eräänä soitti joku mies, joka kysyi jotain toista miestä minun numerosta. Ei mitään hajua kenestä oli kyse. Edes soittajasta. Hän oli kuulemma saanut saman numeron (luetteli numerot) joltain ulkomailla asuvalta sukulaiseltaan. Ei kuitenkaan tärpännyt, koska olin ihan pihalla.

Muutamaa päivää myöhemmin soi taas puhelin. Toivo siitä, että kyse olisi vaikkapa työasioista on saanut minut viime aikoina vastaamaan puheluihin. Äänettömänä se on toki edelleen, mutta värinä pitää huolen, että huomatuksi rakkine tulee. Väärä numero taas. Vanhempi naishenkilö pahoitteli valinneensa väärin. Niinhän ne aina.

Kolmas kerta toden sanoi, kun tänään näytössä luki taas uusi numero. Tuijotin vähän aikaa ja päätin vastata. Eihän sitä koskaan tiedä. Olin saada sätkyn ja taisin saadakin, kun kuulin, kuka toisessa päässä oli. Kiitos soitosta, vaikken tajunnut moista siinä tilanteessa sanoakaan. Häkellyin vain niin kovin.

Harmittelin ja kirosin kahta kauheammin heti puhelun loputtua, että pitikin sattua (minulle) huono päivä ja vähän liian lyhyt varoitusaika. 10 minuuttia ei tämmöisinä päivinä riitä kootakseni itseni ja laittaakseni valmiiksi (noin niin kuin kuvainnollisesti) astua tuosta ovesta ulos. Vallankin, kun tämä aamu meni muutenkin plörinäksi. Mutta ne tiskit sain tiskattua.

Harmittaa nämä päivät, kun tuntuu, että kaikki valuu hukkaan, mikään järkevä ei huvita, enkä saa mitään aikaiseksi, vaikka koko ajan on pientä hommaa työn alla. On vain niin helpompaa olla keskenänsä ja tehdä omia juttuja, välittämättä, mitä ulkopuolella tapahtuu. Hyvä, että saa roskat vietyä. Rahapulaan vedoten olen välttynyt viime päivinä kaupassakäynniltäkin ja mies on hoitanut senkin puolen.

Palatakseni puheluun. Ottaa päähän, että toinen ystävällisesti soittaa ja sitä kautta olisin saanut mahdollisuuden lähteä ulos ihmisten ilmoille, tavata pitkästä aikaa, mutta mitä teen minä. Käyn äkkiä ajatuksissani sata ja yksi asiaa läpi ja totean, että en ehdi, en kykene, en vaan saa hommia kuntoon niin nopeasti, että voisin vastata myöntävästi. Olisin kyllä halunnut lähteä, mutta käytäntö on sitten toinen. Toivottavasti joku toinen päivä.

Pitänee ottaa itseä niskasta kiinni ja ajatella jo edellisenä päivänä, että huomenna voi sattua ja tapahtua. Tai tulisi jo syksy, niin loppuisivat tai ainakin vähenisivät nämä turhat päivät.