Just. Ei näin.
Päivänä
eräänä soitti joku mies, joka kysyi jotain toista miestä minun numerosta. Ei
mitään hajua kenestä oli kyse. Edes soittajasta. Hän oli kuulemma saanut saman
numeron (luetteli numerot) joltain ulkomailla asuvalta sukulaiseltaan. Ei kuitenkaan
tärpännyt, koska olin ihan pihalla.
Muutamaa päivää myöhemmin soi taas puhelin.
Toivo siitä, että kyse olisi vaikkapa työasioista on saanut minut viime aikoina
vastaamaan puheluihin. Äänettömänä se on toki edelleen, mutta värinä pitää
huolen, että huomatuksi rakkine tulee. Väärä numero taas. Vanhempi naishenkilö
pahoitteli valinneensa väärin. Niinhän ne aina.
Kolmas kerta toden sanoi, kun
tänään näytössä luki taas uusi numero. Tuijotin vähän aikaa ja päätin vastata.
Eihän sitä koskaan tiedä. Olin saada sätkyn ja taisin saadakin, kun kuulin,
kuka toisessa päässä oli. Kiitos soitosta, vaikken tajunnut moista siinä
tilanteessa sanoakaan. Häkellyin vain niin kovin.
Harmittelin ja kirosin kahta kauheammin
heti puhelun loputtua, että pitikin sattua (minulle) huono päivä ja vähän liian
lyhyt varoitusaika. 10 minuuttia ei tämmöisinä päivinä riitä kootakseni itseni
ja laittaakseni valmiiksi (noin niin kuin kuvainnollisesti) astua tuosta ovesta
ulos. Vallankin, kun tämä aamu meni muutenkin plörinäksi. Mutta ne tiskit sain
tiskattua.
Harmittaa nämä päivät, kun tuntuu, että kaikki valuu hukkaan, mikään
järkevä ei huvita, enkä saa mitään aikaiseksi, vaikka koko ajan on pientä
hommaa työn alla. On vain niin helpompaa olla keskenänsä ja tehdä omia juttuja,
välittämättä, mitä ulkopuolella tapahtuu. Hyvä, että saa roskat vietyä.
Rahapulaan vedoten olen välttynyt viime päivinä kaupassakäynniltäkin ja mies on
hoitanut senkin puolen.
Palatakseni puheluun. Ottaa päähän, että toinen ystävällisesti soittaa ja sitä kautta olisin saanut mahdollisuuden lähteä ulos ihmisten ilmoille, tavata pitkästä aikaa, mutta mitä teen minä. Käyn äkkiä ajatuksissani sata ja yksi asiaa läpi ja totean, että en ehdi, en kykene, en vaan saa hommia kuntoon niin nopeasti, että voisin vastata myöntävästi. Olisin kyllä halunnut lähteä, mutta käytäntö on sitten toinen. Toivottavasti joku toinen päivä.
Pitänee ottaa itseä niskasta kiinni ja ajatella jo edellisenä päivänä, että huomenna voi sattua ja tapahtua. Tai tulisi jo syksy, niin loppuisivat tai ainakin vähenisivät nämä turhat päivät.
keskiviikko, 26. heinäkuu 2006
Kommentit