Nyt sattuu ja tapahtuu sellasta kyytiä, että heikompana hirvittää. Ei auta, vaikka kuinka yritän keskittyä vaan rustaamaan postikortteja maailmalle, soitan levyjä, pesen pyykkiä. Koko ajan kutkuttaa ajatus, jonka menin aamulla lukemaan. Kaura junailee kaikkien aikojen aprilliä! En ala! Alanpas. Taasko tätä helkutin jahkailua joutuu kestämään seuraavat päivät!

Toinen puoli minusta on jo menossa, ei millään meinaa pysyä paikallaan, kun haluaisi nähdä ja tutustua uusiin ihmisiin. Mutta se toinen… sillä on paha mieli ja ahistuu pelkästä mahdollisuudesta mennä ihmisten ilmoille ja tavata uusia ihmisiä ja ehkä jopa tutustua täällä uusiin ihmisiin oikein sillä tavalla oikeasti. Että nimet saavat kasvot ja joita voisi tervehtiä toisenakin päivänä. Perjantain keikka on enää pieni pähkinä purtavaksi, kun nyt tuli oikea silli syötäväksi. Tuntuu vaan, että kaikkihan jo ovat nähneet ja tuntevat toisensa, minä vain olen jättäytynyt suosiolla sivummalle. Pelkuri. Harmittaahan se. Toisaalta.

Eihän sen näin vaikeaa pitäisi olla, mennä paikalle ja tavata ihmisiä, mutta joku kynnys siinä on. Tai olen itse sellasta rakentamassa hyvää vauhtia. Milloin minusta tuli tämmönen mökkihöperö ja ujo? Hyvinä päivinä ei ole mitään ongelmaa millään saralla, mutta joskus taas.. Niin. Vai sotiiko se nyt vaan sitä vastaan, että kun täällä kellarissa huutelen, niin täällä minun pitäisi myös pysyä? En tiedä, en todellakaan tiedä enää mistään mitään.

Paitsi että tänä iltana asetun teeveen ääreen ja laitan Yle Teeman auki klo 21.49. Toivottavasti Topi tallentaa, eikä temppuile. Tätä päivää on kerta odotettu.