Nyt sattuu ja tapahtuu sellasta kyytiä, että heikompana
hirvittää. Ei auta, vaikka kuinka yritän keskittyä vaan rustaamaan
postikortteja maailmalle, soitan levyjä, pesen pyykkiä. Koko ajan kutkuttaa
ajatus, jonka menin aamulla lukemaan. Kaura junailee kaikkien aikojen aprilliä!
En ala! Alanpas. Taasko tätä helkutin jahkailua joutuu kestämään seuraavat päivät!
Toinen puoli minusta on jo menossa, ei millään meinaa pysyä paikallaan,
kun haluaisi nähdä ja tutustua uusiin ihmisiin. Mutta se toinen… sillä on paha
mieli ja ahistuu pelkästä mahdollisuudesta mennä ihmisten ilmoille ja tavata
uusia ihmisiä ja ehkä jopa tutustua täällä uusiin ihmisiin oikein sillä tavalla
oikeasti. Että nimet saavat kasvot ja joita voisi tervehtiä toisenakin päivänä.
Perjantain keikka on enää pieni pähkinä purtavaksi, kun nyt tuli oikea silli
syötäväksi. Tuntuu vaan, että kaikkihan jo ovat nähneet ja tuntevat toisensa, minä vain olen jättäytynyt suosiolla sivummalle. Pelkuri. Harmittaahan se. Toisaalta.
Eihän sen näin vaikeaa pitäisi olla, mennä paikalle ja tavata
ihmisiä, mutta joku kynnys siinä on. Tai olen itse sellasta rakentamassa hyvää
vauhtia. Milloin minusta tuli tämmönen mökkihöperö ja ujo? Hyvinä päivinä ei
ole mitään ongelmaa millään saralla, mutta joskus taas.. Niin. Vai sotiiko se
nyt vaan sitä vastaan, että kun täällä kellarissa huutelen, niin täällä minun
pitäisi myös pysyä? En tiedä, en todellakaan tiedä enää mistään mitään.
Paitsi
että tänä iltana asetun teeveen ääreen ja laitan Yle Teeman auki klo 21.49. Toivottavasti Topi tallentaa, eikä temppuile. Tätä päivää on kerta odotettu.
keskiviikko, 22. maaliskuu 2006
Kommentit