Laitoin kutomiset sikseen (kaulahuivi on jo aluillaan, huomenna kaupasta lisää lankaa, koska pelkän mustan kutominen on aika tylsää), josko saisin naputeltua jo jotain tästä gaameesta päivästä.

Olin tyylilleni uskollisesti paikanpäällä reilusti etuajassa, joten sitä oman vuoron odottamista ja jännitystä riitti kyllä ihan tarpeeksi. Kun ei ole aikoihin joutunut saati päässyt työhaastatteluun, oli siinä odottamisessa ja jännäyksessä oma lisänsä. Jestas sentään. Luottavaisin mielin siellä kuitenkin istuin ja ihmettelin ja mutisin mielessäni, että onneksi en omista jakkupukuja enkä liioin meikkejä. Oli mukavaa olla ihan oma itteni, eikä esittää jotain muuta. Huoh. Ei sovi minun pirtaan. Jos ei pärstäkerroin miellytä ja paperit ja juttelut riitä, niin se on voi voi.

Kaiken kaikkiaan koko haastattelu oli aika kamala. Siis hyvässä mielessä. Olen muutamissa käynyt, mutta vasta tämä tämänpäiväinen vaikutti siltä, mitä olen lukenut ja kuullut muiden kokemuksista. Kotiseudulla puhuttiin aikoinaan haastatteluissa melkein kaikesta muusta, kuin niistä vahvuuksista ja heikkouksista. Nyt piti niitäkin oikeasti miettiä.

Paljon hyviä ja tiukkoja kysymyksiä, vastasin, kuten tunsin ja ajattelin. Yksi kysymys sai äänen värähtämään ja vedet silmiin; siinä nähtiin taas minun pokanpitotaito. Mutta minkäs teen; tämä oli ensimmäinen haastattelu melkein kahteen vuoteen ja siksi niin tunnepitoinen juttu. Voi kuulostaa pöljältä, mutta hakekaa itse ensin vuosi töitä ja olkaa sitten samassa jamassa. Nih. Otan ehkä liian vakavasti, mutta minulle tämä päivä oli melkein kuin lottovoitto. Ainakin lähellä arpajaisvoittoa.

Mitenkö kävi? En minä vaan tiedä. Tai tiedän, mutta haluan odottaa vielä huomiseen, jolloin haastattelija aikoi soittaa ratkaisunsa. Pelkään, että matto vedetään jalkojen alta ja linjalta kuuluukin "ähäskutti, juksasin!" Mutta jos toinen sanoo, että kutsuja on lähtenyt n kpl, joista hän  haastattelee kahta, ja kuinka hän on periaatteessa jo valintansa tehnyt, mutta hänen täytyy reiluuden nimissä haastatella myös se toinen. Siinä vaiheessa minulla raksutti päässä tuhatta ja sataa voiko tämä olla totta?

Kaikin puolin minulle jäi hyvä, vaikkakin sekava mieli tuosta puolituntisesta. Käy siinä sitten loppujen lopuksi miten päin vain, olen tosi iloinen ja helpottunut, että sinne asti pääsin. Jos haastattelija yön yli nukuttuaan peruukin sanansa, se on sen ajan murhe. Palaan asiaan sitten eri äänensävyllä. Nyt en voi oikeastaan tehdä muuta, kuin odottaa ja odottaa ja toivoa parasta.

Ennen kotimatkaa kävin morjestamassa Vinttiä ja hörppimässä hyvät kahvit, kiitos vaan. Sain papatettua päällimmäiset mielestä pois ja pohdittua vähän ääneen, mitähän se kaikki oikein tarkoitti. Huomenna sen kuulee, toivottavasti. Vintti kuskasi minut vielä kotiin asti, joten en täpinöissäni tarvinnut edes haahuilla tuolla vesisateessa.

Haluan kiittää kaikkia, jotka on jaksaneet peukuttaa ja tsempata. Kuten on jo tullut ehkä mainittua muutaman kerran, niin se on uskomaton tuki ja pilari, mikä välittyy sieltä teiltä päin. Kiitos.

Minun vuoro peukuttaa nyt eri puolille blogistaniaa; eiköhän se kutominen suju niinkin.