Siinä ne nyt odottaa. Paperisilppupussit. Vielä kun saisin vietyä ne silmistä pois, niin eiköhän tämä tästä. Yllättävän työläs homma oli käydä läpi, mutta nyt alkaa jo vähän helpottaa, ellei muuten, niin käsissä. Tosin se näppituntuma on edelleen, että kun saan paperia käsiini, revin sen vanhasta muistista. Äsken meinasi mennä postista tullut Soundin lasku, kunnes hokasin, mikä se on.

Oli aika tukalaa välillä palata vuoteen -91 ja sitä tuoreempiin. Muisti yhtäkkiä sieltä rivien välistä, mitä tapahtui, missä mentiin, itse kukanenkin. Muutama ihminen on "kadonnut" tässä vuosien varrella, mutta uskoisin, että pääkaupunkiseudulta heidät edelleen tavoittaisi, jos haluaisi. Ehkä pitäisi pitkästä aikaa lähteä käymään joissakin paikoissa, joissa voisi törmätä tuttuihin naamoihin. Ehkä. Jotenkin vaan tuntuu, että nekin paikat ovat muuttuneet tässä vuosien varrella sen verran, että parempi minun on pysyä poissa. Löysin myös yhden ihmisen kirjeet, joista ensimmäinen oli päivätty joskus -92, viimeinen huhtikuussa -96. Pitkään aikaan ei olla edes nähty, vaikka viime tietojen (yhteisen kaverimme) mukaan hän asuukin edelleen tässä samassa kaupungissa. Tuskin edes tunnettaisiin enää toisiamme.

Pitäisi osata antaa vanhojen asioiden ja tapahtumien olla, mutta minkäs teen. Monta vuotta on mennyt, etten ole kaivannut enkä kaivanut vanhoja, mutta tänä viikonloppuna ote jotenkin lipesi. Onneksi mies antoi olla rauhassa, sain lukea ja repiä ja vajota välillä omiin ajatuksiini. Ruokahuolto pelasi ja mies pärjäsi hyvin keskenäänkin. Lauantaina kävi kavereittensa kanssa kaupungilla, mutta ei viipynytkään pikkutunneille, kuten ehdotin.

Voi olla, että kadun vielä vahvasti joidenkin tärkeinä pitämieni kirjeiden hävittämistä. Tehty, mikä tehty. Uusia tulee edelleen, mutta ei se ole sama asia. Muutamien kanssa pidetään edelleen muutenkin yhteyttä, mutta kirjeissä on se jokin. Oli ihana lukea käsin tai vanhalla kunnon kirjoituskoneella kirjoitettuja kirjeitä, tänä sähköpostin ja tietokonenaputtelun aikana. Ihaninta on kuitenkin se, että ne muutamat ovat pysyneet matkassa kaikki nämä 15 vuotta! Kiitos ja lämmin ajatus.

Edelleen jäi muutama nippu, joita en aiokaan hävittää. Ainakaan vielä. Pitää sitä nyt jotain säilyttää, mitä voi muistella vaikkapa taas kymmenen vuoden kuluttua. Tai jos tapahtuu jotain muuta merkittävää. Ja kuten sanottu; kortit ja valokuvat ovat tallessa. Enköhän pärjää niillä muistoilla, jos oikein tiukka paikka tulee. Kaikkein tärkeimmäthän on omassa muistissa ja tuolla jossain rinnan alla.